sunnuntai 25. helmikuuta 2018

Kalle Lähde: Happotesti
















Kalle Lähteen Happotesti on yllättävän vivahteikas ja monitasoinen kuvaus alkoholismista. Vahvasti omakohtainen esikoisromaani tuo viinanhuuruisilla seikkailuillaan ja roisilla huumorillaan mieleen Charles Bukowskin ja Juha Vuorisen tuotannon. Lähde ei kuitenkaan epäröi muiluttaa lukijaa tunneskaalan toiseen ääripäähän, ja nimenomaan näissä synkemmissä hetkissä Happotesti loistaa tavalla, jota en olisi osannut odottaa Lähteen esikoisromaaniin tarttuessani. Näin musertavasti juoponelämää kuvannutta kirjallisuutta olen viimeksi päässyt lukemaan Lucia Berlinin omaelämäkerrallisen Siivoojan käsikirja -novellikokoelman tekstien seurassa.

Juominen on riistäytynyt turkulaisen Joonatanin näpeistä kokonaan, eikä työssäkäyvä vaimo katso hyvällä puolisonsa alamäkeä. Silti jääkaapista löytyy aina olutta krapularyyppyä kaipaavalle miehelle, ja lähikapakkaa luotsaava Paavo on aina mielellään toivottamassa Joonatania anniskeluliikkeeseensä. Joonatanin havahtuminen surkeaan tilanteeseensa tapahtuu kuitenkin aivan liian myöhään, ja silloinkin päällimmäisenä ongelmana on luonnollisesti yhden huurteisen saaminen ja nopeasti.

Happotestin voisi yksinkertaistaen sanoa kuvaavan rapajuopon elämää. Joonatanin päivät kuluvat krapulasta toipumiseen, muistikatkoksista ahdistumiseen ja uuteen nousuun pääsemiseen, ja romaanin alkupuoliskolla vastaavaan rakenteeseen ei juuri tule muutosta – mitä nyt mies tulee tehneeksi lyhyen ja tuloksettoman reissun katkolle. Vaikka rakenne toistaa itseään, lukija pysyy kartalla Joonatanin toilailuista ja siitä, kuinka syvällinen ja karmaiseva lukuelämys Happotestistä lopulta muodostuu.

Lähde kuvaa hienosti ja monitasoisesti sitä, kuinka solmussa ja pulassa Joonatan on paitsi juomisen mutta myös itsensä kanssa. Miesparka yrittää peitellä juomistaan ja esittää jatkuvasti kosmopoliittia työssäkäyvää ja suosittua sankaria, joka nyt vain aina välillä piipahtaa yhdellä – lukija ja muut Happotestin hahmot luonnollisesti ovat tietoisia siitä, kuinka asian laita oikeasti on. Riipaisevinta on, kuinka yksinäinen ja onneton Joonatan onkaan. Raadollisen rehellinen omakohtaisten kokemusten avaaminen tuo Berlinin kirjoitusten ohella mieleen Ossi Nymanin Röyhkeyden.
Seison pimeässä olohuoneessa puhdas paita päällä. Mitä jos vaimo lähettäisi ystävättärensä tarkistamaan viestini paikkansapitävyyttä? Päätän laittaa television päälle, sinertävä hohde näkyisi kauas, vaikka alhaalta katsoisikin. Lisään vielä ääntä varmuudeksi. Vaimon salapoliisi voisi kuunnella oven takana, minkälaista elämää täällä vietetään. Pitsan tuoksua en pysty järjestämään, mutta uskon varotoimien riittävän.
   Rappukäytävässä on hiljaista. Minulla on puolikas olut matkaeväänä, pidän tölkkiä ja kättä pusakan taskussa. Tunnen oloni tyhjäksi vaikka saan jatkaa juomista kenenkään häiritsemättä. Mielessä käy, päättyisikö tämä Aurajoen rannoille, eikä ketään enää jaksaisi kiinnostaa, juonko vai en. Työnnän ajatuksen syrjään ja otan oluthuikan. Mietin, kuinka hienoa olisi osata tanssia, vaimon salapoliisi raportoisi puhelimitse rouvalle, kuinka minua haetaan taajaan tanssimaan ja viiletän parketilla kauniiden neitojen kanssa. Siitä saisi, kun lähettää ihmisiä minua vakoilemaan. Teen hississä pari tanssiliikettä
.
[s. 140]
Joonatanin ja tämän vaimon jatkuvat riidat ovat karua luettavaa. Toisaalta Joonatanin ja vaimon suhteen kuvaus on suoraan sanottuna vähän outoakin luettavaa – parempi puolisko jää varsin etäiseksi hahmoksi, joka antaa miehensä tuhota niin itsensä kuin avioliiton juomisellaan. Vaimo katsoo sormiensa läpi Joonatanin metkuja, ja ainoaksi väliintulon keinoksi muodostuu mykkäkoulun pitäminen. Nurinkurinen suhde ja vaimon vieraus tietysti kuvaavat sitä, kuinka vähän Joonatan ymmärtää kotinsa seinien sisällä tapahtuvista asioista.
”Onko sulla piilossa yhtään?”
   ”Jääkaapissa on vähän.”
   ”Ei oo, join ne jo kun menit nukkumaan.”
   ”Laitoin muutaman jäähtymään kun nukahdit siihen.”
   Nousen raskaasti ja kävelen jääkaapille. Siellä on kuusi isoa tölkkiä olutta. Se ymmärtää. Minä halaan vaimoa toisella kädellä, toisessa minulla on jääkylmä olut.
   ”Sun on saatava apua.”
   ”Joo.”
[s. 210–211]
Happotesti uskaltaa lähestyä juoponelämää kaikessa groteskiudessaan – kännissä örveltämisen ja krapula-aamuisten piehtarointien ohessa syntyvät eritesotkut tulevat lukijalle varsin tutuiksi romaanin edetessä. Lähde ei ajaudu kuitenkaan mukahauskan kakkahuumorin vietäväksi, vaan esimerkiksi laivareissun aamutoimien kuvaamista väritetään lähinnä traagisella hirtehishuumorilla.
Työnnän kukkaron takataskuun ja avaan varovasti vessan oven, minun on päästävä paskalle. Sitten voisi miettiä kusta housuissani. Sitäkin sopisi miettiä, kenen hytissä minä olen.
   Märät farkut hangoittelevat vastaan. Saan ne polviin asti. Niistä on irronnut sinistä väriä reisiin. Ihmettelen kovaa kakkahätää, en muista syöneeni mitään. Kakka venyttää suupieliä ja otan huikan.
   Munat tuntuvat nekin nihkeiltä. Jos olisin mäyräkoira, voisin kätevästi nuolla ne puhtaaksi. Olisiko minun uskallettava mennä suihkuun? Kurottaudun repimään housut jalasta, se onnistuu hienosti pytyllä istuen. Kasaan vaatteet lavuaarin reunalle myttyyn. Nousen pytyltä enkä voi vastustaa kiusausta vilkaista kakkaa. Se on harmaa ja eloton. Kuolleen ihmisen kakka. Minusta se näyttää foinikialaiselta pylväältä. Lasken kannen varovasti ja painan huuhtelunappia.
[s. 193–194]
Lähteen esikoisromaani on helposti lähestyttävä ja mukaansa tempaiseva lukuelämys, joka yllättää monitasoisuudellaan – Happotestin vauhdikas loppuhuipennus, joka tapahtuu jännittävän kujanjuoksun muodossa, on erittäin mieluisa yllätys romaanin viimeisillä sivuilla. On mielenkiintoista nähdä, kuinka Joonatanin tarina jatkuu miehen myöhempiä edesottamuksia seuraavan Loppuluisun sivuilla.


Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2016
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 269
Lajityyppi: psykologinen romaani
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti