sunnuntai 17. joulukuuta 2017

Kazuo Ishiguro: Haudattu jättiläinen








Nobel-voittaja Kazuo Ishiguron Haudattu jättiläinen on omintakeinen fantasiaseikkailu kuningas Arthurin valtakauden jälkeisessä Englannissa.

Kelttiläinen vanhapari jättää kotikylänsä aikomuksenaan matkustaa tapaamaan poikaansa, jonka senioripariskunta on ilmeisesti unohtanut – merkilliset muistinmenetykset tuntuvat vaivaavan kaikkia lähitienoon asukkaita. Yhteisten muistojen puuttuminen ja niiden yhtäkkinen mieleen palautuminen hämmentävät Axlia ja Beatricea, ja muutenkin vaaralliseen matkaan on luvassa mutkia roppakaupalla.

Haudattu jättiläinen on tahdiltaan verkkainen ja salaperäinen romaani, jonka hahmoista ja mielenkiintoisesta maailmasta paljastetaan asioita hitaasti. Ishiguron tarinan karut ja köyhät, sumun peittämät miljööt tuovat mieleen pikemminkin Ursula le Guinin Maameri-fantasiasaagan kuin vaikkapa Game of Thronesin tai Andrzej Sapkowskin Noituri-maailman. Haudattu jättiläinen jättää esimerkiksi politiikan pohtimisen Westerosin asukkaille ja keskittyy kuvaamaan kovaonnisten yksilöiden taivalta kelttien ja saksien rajamailla.

Köyhää rahvasta edustavien Axlin ja Beatricen suhteen kuvaaminen on mielenkiintoista luettavaa, ja onkin harmi, että juoni muuttuu varsin radikaalisti teoksen puolivälin kieppeillä. Axl ja Beatrice nimittäin tempautuvat tapaamiensa sankarihahmojen matkaan,  ja erilaiselta ja oikeasti aikuismaiselta fantasiaeepokselta vaikuttanut romaani muuttuu melkeinpä noiturimaiseksi hirviöjahdiksi kirottuine lapsineen ja väkivahvoine sotureineen.

Tuttu sankaritarina saa kuitenkin lisäsävyjä onnistuneella muistiinmenetyksen käsittelyllä, sillä tienpenkalta löydetyt urhot eivät ihan muista omia tehtäviään tai asemiaan. Vaikka lukija haistaakin suuren osan juonenkäänteistä ennalta, omaleimainen epämääräisen uhan ja epäluottamuksen täyteinen jännite säilyy Haudatussa jättiläisessä alusta loppuun.
Axl muisti taas harmaapäisen sotilaan ja pienen eleen puolikkaan, jonka tämä oli tehnyt sillalla. Kun paksu sotamies oli karjunut ja repinyt Wistania hiuksista, harmaapää oli nostanut kättään sormet melkein osoittaen, moite huulilla. Sitten hän oli antanut käsivartensa vaipua. Axl oli ymmärtänyt täydellisesti. mitä harmaapäinen sotilas oli niiden hetkien aikana kokenut. Sitten sotilas oli puhunut Beatricelle erityisen ystävällisesti, ja Axl oli ollut siitä kiitollinen. Hän muisti, kuinka Beatrice oli seissyt sillalla, ja hänen ilmeensä oli muuttunut synkästä ja varautuneesta pehmeän hymyileväksi. ilmeeksi joka oli Axlille hyvin rakas. Kuva kosketti Axlin sydäntä, mutta sai hänet samaan aikaan pelkäämään. Muukalaisen – joka saattoi olla jopa vaarallinen – tarvitsi vain lausua pari ystävällistä sanaa, ja Beatrice oli taas heti valmis luottamaan maailmaan. Ajatus vaivasi Axlia, ja hänen olisi tehnyt mieli sivellä olkapäätä vieressään. Mutta eikö Beatrice ollut aina ollut samanlainen? Eikö hän juuri senkin takia ollut Axlille niin rakas? Ja eikö hän ollut selviytynyt kaikki nämä vuodet kärsimättä mitään isoa vahinkoa? [s. 164]
Haudatun jättiläisen suhteellisen realistisen oloista maailmaa väritetään vahvasti fantasiaelementeillä, joista osa toimii mainiosti. Esimerkiksi Arthurin ja Merlinin nimien viliseminen hahmojen hölinöissä luo onnistuneesti omanlaistaan tunnelmaa, mutta tappajakeijujen kaltaiset ilmestykset tuntuvat vähän hölmöiltä lisäyksiltä vaikkapa Noituri-maailman persoonallisiin mörrimöykkyihin verrattuina.

Haudattua jättiläistä on sen laadukkuudesta huolimatta hieman vaikea suositella eteenpäin – lajityyppiä karsastavat tuskin lämpenevät tällekään seikkailulle, ja fantasiakirjallisuuden ystävistä Ishiguron romaani voi tuntua tyyliltään liian kikkailevalta ja tuskastuttavan hitaasti etenevältä.


Alkuteos: The Buried Giant
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2015
Suomennos: Helene 
Bützow
Kustantaja: Tammi
Sivumäärä: 378
Kansikuva: Jussi Kaakinen
Lajityyppi: fantasia, seikkailu
Mistä saatu: arvostelukappale

2 kommenttia:

  1. Pidin kirjan ideasta ja pariskunnan henkilöhahmoista. Ishiguro osaa tietysti myös kirjoittaa hirveän hyvin! Toteutus kuitenkin ontui aikalailla, olen esimerkiksi ihan samaa mieltä tiettyjen fantasiaelementtien käytöstä: ne eivät sopineet tarinaan, vaan tuntuivat jotenkin väkinäisiltä ja tosiaan aika hölmöiltä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On kieltämättä sääli, että Ishiguro pysytteli noin tiukasti fantasiakirjallisuuden perinteiden varjossa - tässä olisi ollut aineksia oikeasti kypsään ja erilaiseen fantasiaelämykseen. Mutta Axl ja Beatrice kyllä pelastivat paljon, ja oli oikeasti aika raikas ratkaisu panna vanha pariskunta tällaisen seikkailun keskiöön. -Petter

      Poista