tiistai 12. syyskuuta 2017

Petina Gappah: Muistojen kirja


Petina Gappahin kehuttu Muistojen kirja maalaa kiitettävän rennosti ja monitasoisesti kuvan Zimbabwesta unohtamatta kansilehdessäkin mainittua ”värikästä tarinaperinnettä” – onkin harmi, että kokonaisuus leviää hajanaiseksi sotkuksi, ja sitä kasassa pitävä tarina osoittautuu varsin heikoksi tekeleeksi.

Muistojen kirjan päähenkilönä nähdään kaltereiden takana kuolemantuomiotaan odottava Memory-albiinonainen. Vanhempiensa myymää Memorya syytetään kaupan toisena osapuolena olleen valkoihoisen professorin murhasta, ja juridista apua vartova Memory rustaa saamiinsa muistikirjoihin elämäntarinaansa. Memoryn värikkään elämän ohella kirjoihin päätyy sekä huomioita vankilaelämästä että aikamatkoja Zimbabwen vaikeaan menneisyyteen.
Näsäviisastelu johti siihen, että Synodia takavarikoi Raamattuni kahdeksi viikoksi. Hän varmaan kuvittelee, että ilman Hyvää kirjaa eläminen on ihmiselle aivan äärimmäistä ahdinkoa. Hän halusi ikään kuin alleviivata tekoaan, rangaista minua henkisen tason lisäksi myös ruumiillisella, joten hän määräsi minut siivoustöihin, mikä on kaunis tapa ilmaista, että keräsin kahden viikon ajan pahanhajuisia ja verisiä terveyssiteitä paljain käsin ja panin ne sitten suureen metallikanisteriin, joka toimii myös jätteidenpolttoastiana.
   Eikö jossain ole tutkittu, että kun naisjoukko elää lähellä toisiaan, heidän kuukautiskiertonsa synkronisoituvat? Siltä täällä tosiaan tuntuu, aivan kuin kaksisataa-kolmesataa naista saisi kuukautiset aina samaan aikaan.
   Kerran viikossa, iltaisin, siivousvuoroon määrätyt vangit keräävät terveyssiteet ja kantavat ne polttoastiaan Takavarikon taakse. Meille ei anneta hanskoja, joten sovelsimme siihen tarkoitukseen vanhoja muovikasseja ja tungimme iljettävät lastit polttoastiaan, missä ne rätisivät ja paloivat uhkuen hajua, joka tarttui vaatteisiin ja hiuksiin, emmekä me kyenneet pesemään sitä pois, koska vettä ei ollut.
[s. 82–83]
Välillä nopeatahtisuus kostautuu ennen kaikkea Memoryn lapsuutta kuvaavissa osioissa, joissa päähenkilö latelee kerronnan lomaan niin paljon nimiä, että lukija menee auttamatta sekaisin. Myös dialogiin ripotellut shonankieliset huudahdukset ja kokonaiset repliikit ovat toki eksoottisia lisäyksiä, kunhan lähistöllä on vain tarjolla jonkinlainen suomenkielinen käännös.

Lapsuudenkuvaus on kuitenkin parhaimmillaan äärimmäisen mielenkiintoista luettavaa – Memoryn elämään sekoittuu ennakkoluulottomasti afrikkalaisia kaupunkilegendoja, myyttejä, esimerkiksi Raamatusta tuttuja käänteitä ja kuulopuheita, jotka rikastavat muuten vähän ohutjuonista romaania unohtumattomalla tavalla
MaiWhizi, MaiNever ja MaiMaTwins keskustelivat pyykkiämpärien äärellä. Lähtöni vuonna heillä oli pakkomielle Peggyyn, asuinalueen haamuun jolla oli punaiset huulet, häikäisevä afrokampaus ja houkuttava takamus. Peggy oli heidän mukaansa nähty sekä Highfieldsissä että Glen Norahin Chitubussa ja matkasi paraikaa Kambuzuma Roadia pitkin kohti Mufakosea.
   ”Hän lumosi miehen Mushandirapamwe-hotellissa,
banzi he tanssivat koko yön.”
   ”Kun he pääsivät miehen kotiin, hän sanoi ettei mies saisi sytyttää kynttilää.”
   ”Mies heräsi seuraavana aamuna hautausmaalta sen naisen haudan päältä.”
   ”Mies näki Peggyn, mutta tämä oli muuttunut patsaaksi,
pafungei ipapo, patsaaksi joka oli polvillaan haudalla, polvillaan vain, jäykkänä kuin mikä, kunge mukadzi waLoot chaiye. Aivan kuin Lootin vaimo.”
[s .55]
Muistojen kirjan polttavin kysymys on kuitenkin se, onko Memory syyllistynyt oikeasti pahamaineiseen veritekoonsa, ja tähän vastaaminen on ollut Gappahille ilmeisen vaikea pala. Memoryn ostanut Lloyd jää todella etäiseksi ja tylsäksi hahmoksi, jonka kieltämättä kurjasta kohtalosta lukija ei opi välittämään missään vaiheessa. Memoryn, Lloydin ja erään kolmannen hahmon muodostama kolmiodraama on hivenen epäuskottava lopputulemaansa myöten, ja lattea päätös ei kohoa edes parin Memoryn perheeseen liittyvän paljastuksen avulla.

Gappahin romaani tarjoilee kieltämättä eksoottisen ja hyvinkin erilaisen lukuelämyksen, jonka tärkeät kysymykset eivät vain pääse nousemaan kovinkaan näkyvään osaan.


Petter ihmettelee, miksei niinkin tunnetulle Raamatun hahmolle
kuin Lootin vaimolle ole annettu etunimeä.

Alkuteos: The Book of Memory
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2015
Suomennos: Tero Valkonen
Kustantaja: Tammi
Sivumäärä: 302
Kansikuva: Eveliina Rusanen
Lajityyppi: psykologinen romaani,
historiallinen romaani, kollaasiromaani
Mistä saatu: arvostelukappale

tiistai 5. syyskuuta 2017

S. K. Tremayne: Tulilapsi





















S. K. Tremaynen Tulilapsi tuntuu heti ensituntumalta varsin tutulta – mukana ovat luonnon keskellä ja armoilla oleva asuinsija, häiriintynyt pikkulapsi sekä tämän vanhempien keskinäinen köydenveto, jossa panokset kovenevat luku luvulta. Tulilapsi muistuttaakin niin hyvässä kuin pahassa tekijänsä läpimurtoteosta Jääkaksoset.

Kovissa oloissa kasvanut Rachel menee naimisiin leskeksi jääneen Davidin kanssa. Kunnianhimoisen ja varakkaan juristin kotina toimii cornwallilainen kartano, josta käsin Davidin maineikas suku on hallinnoinut lähitienoon kaivostoimintaa. Rachel saa luonnollisesti ajan mittaan huomata, että uuden siipan kotipuolessa kaikki ei ole ollenkaan kohdillaan – poikapuoli Jamie on näkevinään salaperäisissä olosuhteissa kuollutta äitiään joka nurkan takana. Uunituoreen äitipuolen mielenterveys on kirjaimellisesti koetuksella viimeistään siinä vaiheessa, kun Jamie uhkaa Rachelin kuolevan kovaa vauhtia lähestyvinä joulunpyhinä…

Tulilapsi eroaa kuitenkin kaikkea muuta kuin edukseen Jääkaksosista nimenomaan Jamien takia – lapsihahmo ei ollenkaan uskottava saati mielenkiintoinen. Kahdeksanvuotiaan pojan psykoottiset höpinät ja esimerkiksi kirjeet kuolleelle äidilleen ovat kiusallisen kliseistä ja tympeää luettavaa ja romuttavat Tulilapsen kauhupuolen kokonaan.
Porejuomat eivät sovi sinulle ja muistan että joluna toin sinulle porejuoman ja luulin että syy on minun että olet kuollut ja takkisi haudattiin mutta en enää ajattele tätä.
   Kuuntelen merta ja se kuulostaa kuin iso mies hengittäisi, iso pelottava mies ja äiti pimeässä ja mustassa. Minä näen pelotavia unia sinusta ilman sormia Anteeksi sinä hymyilet
[s. 90.]
Tremayne sysääkin Jamien viimeistään romaanin puolivälin jälkeen syrjään Tulilapsen keskiöstä, ja Rachelin ja Davidin välinen köydenveto nousee huomattavasti suurempaan osaan. Se kannatteleekin hienosti romaanin jälkipuoliskoa, kun molemmat pyrkivät saamaan yliotteen sekä toisistaan että Davidin suvun tiloista. Samalla Tremayne kuvaa mielenterveydeltään hauraan Rachelin hidasta sekoamista ja naisen elämään liittyvien salaisuuksien paljastumista, jotka luonnollisesti kääntävät romaanin perusasetelmat päälaelleen. Muutama käänne yllättää myös lukijan, mutta noin muuten Tulilapsi on juoneltaan varsin ennalta-arvattava.

Tremayne leikittelee huomattavasti Jääkaksosia enemmän kauhuelementeillä ja yliluonnollisilla tapahtumilla, jotka sotkeentuvat parhaimmillaan varsin luontevasti yhteen Rachelin oman sekoamisen kanssa. Varsinkin romaanin loppupuolella psykoosit ovat tulilla sen verran kovalla lämmöllä, että lukija menee onnistuneesti sekaisin painajaisten, muistojen ja nykyhetken kauhujen kanssa.

Tulilapsen loppu ja Rachelin mielenterveyden pettämisen kuvaaminen kuitenkin kärsivät huomattavasti Tremaynen vauhtisokeudesta. Aivan liian nopeaan tahtiin etenevän tarinan mielenkiintoiset sivujuonteet, kuten Rachelin raskaus, katoavat ja unohtuvat jonnekin matkan varrelle. Tremaynen kiihko tarinan loppuun viemiseksi saa taitavat painajaiskuvitelmat puuroutumaan ja aiheuttaa vähän koomisiakin, kaikkea muuta kuin uskottavia mielenliikkeitä.
Olen iskemäisilläni takaisin – puolustamassa itseäni äänekkäästi, kertomassa hänelle raskaudesta – kun hänen puhelimensa soi ja vaimentaa meidät molemmat. Hän onkii sen taskustaan, katsoo näyttöään ja rypistää hämmentyneenä kulmiaan. Sitten hän huitaisee ärtyneesti kädellään minun suuntaani kuin sanoakseen: Tämä on sinua tärkeämpää. Hän menee käytävään ja sulkee oven perässään voidakseen vastata puheluun niin, etten minä kuule.
   Haluaisin polttaa marisätkän. Mutta en voi. Minä olen raskaana.
[s. 199]
Tulilapsi tarjoaa Jääkaksosiin tykästyneille sikäli samankaltaisen mutta kömpelömmin toteutetun psykologisen jännärin. Mitään järin erikoista saati unohtumattoman ainutlaatuista ei olekaan luvassa.


Alkuteos: The Fire Child
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2015
Suomennos: Jaana Iso-Markku
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 365
Kansikuva: Richard Augustus
Lajityyppi: psykologinen romaani, jännitys, kauhu
Mistä saatu: arvostelukappale