Ian McEwan: Pähkinänkuori

Realistisen piinaavista romaaneistaan tunnettu Ian McEwan on vanhoilla päivillään saanut aikaiseksi yhden parhaista teoksistaan. Pähkinänkuori ei rakennu miehen tunnettujen vahvuuksien varaan, vaan on aivan uudenlaista ja raikasta McEwania kannesta kanteen.

Pähkinänkuoren päähenkilönä toimii äitinsä Trudyn vatsassa kelluva ja ulkomaailman meininkiä armottomasti ruotiva sikiö, joka nauttii suuresti humaltuessaan äitinsä nauttimien viinilasillisten myötä. Sikiöparka joutuu kuitenkin terästämään aistinsa, kun salasuhteessa olevat äiti ja sikiön isän veli Claude alkavat punoa juonia isäukon surmaamiseksi. Veriteko ei luonnistu tietenkään yhtä yksinkertaisesti kuin Trudy ja Claude ovat suunnitelleet, ja sikiön laskettu aikakin lähestyy uhkaavasti…

Sikiö on romaanin kertojana aivan hulvaton. Ihmisenalun nasevat ja lakoniset kommentit tarinan hurjien juonenkäänteiden keskellä toimivat ja tuovat kaivattua kepeyttä, ja McEwan on tuonut tarinaansa myös todella häiriintynyttä navanalushuumoria – Trudyn ja Clauden petipuuhien seuraaminen kirjaimellisesti autiopaikalta herättää välittömästi sympatiat sikiötä kohtaan. Vaikka nämä kohdat saavat lukija aluksi kohottelemaan kulmiaan, ne tekevät Pähkinänkuoresta kepeydestään huolimatta kammottavan tragedian, jonka kieroutuneimmissa kohdissa on samanlaista taiten rakennettua perverssiyttä kuin McEwanin Sementtipuutarha-esikoisessa.

Trudy ja minä olemme taas nousuhumalassa ja olo on parempi, mutta Claude on painavampi ja aloitti myöhemmin, joten hän on vähän jäljessä. Trudy ja minä jaamme kaksi lasillista Sancerrea, Claude juo loput ja ottaa sitten muovikassista pullon punaviiniä. Harmaa muovinen glykolipullo seisoo tyhjän viinipullon vieressä kuin vartioimassa remuamistamme. Tai muistuttamassa meitä kuolevaisuudesta. Hapokkaan valkoviinin jälkeen Pinot Noir on kuin äidin lempeä käsi. Ah, miten ihanaa on elää kun on olemassa tuollainen rypäle. Kukkea tuulahdus rauhaa ja järkevyyttä. Etikettiä ei viitsitä lukea ääneen, joten joudun arvaamaan, ja veikkaukseni on Échezeaux Grand Cru. Jos ohimooni painettaisiin Clauden penis tai pistoolinpiippu – edellistä pienempi paha – ja vaadittaisiin nimeämään tuottaja, sanoisin ihan vain mausteiden herukkaisuuden ja mustan kirsikan vivahteiden vuoksi la Romanée Contin. Häivähdys orvokkia ja hienot tanniinit vievät ajatukset vuoden 2005 raukeaan, lenseään kesään, jota helleaallot eivät vaivanneet – tosin hienoinen aavistus mokkaa ja vähän tuhdimpi hengähdys tummunutta banaania tuovat mieleen Jean Gricotin tilan ja vuosikerran 2009. Totuutta en saa koskaan tietää. Kun huippuunsa jalostuneen kulttuurin tumma makukokonaisuus saapuu ja kulkee lävitseni, huomaan kaiken kauhun keskelläkin olevani mietteliäällä tuulella. [s.58–59]

McEwan ei ole jättänyt Pähkinänkuorta pelkästään mainion päähenkilönsä varaan, vaan on luonut varsinaisesta rikostarinasta varsin hurjan ja juonenkäänteidensä puolesta kaikkea muuta kuin ennalta-arvattavan kokonaisuuden. Trudyn kohdun ulkopuolella tapahtuvat surmatyöt jälkipyykkeineen eivät sellaisinaan tuo mitään uutta genreen, mutta niiden toteutus dialogeineen päivineen on varsin laadukasta.

”Nopeasti”, Claude sanoo lopulta. ”Hoidetaan tämä. Missä riiteleminen alkoi?”
   ”Keittiössä.”
   ”Ei vaan ovensuussa. Mitä se koski?”
   ”Rahaa.”
   ”Ei vaan sitä että hän halusi heittää sinut ulos talosta. Kuinka pitkään hän oli ollut masentunut?”
   ”Vuosia.”
   ”Kuukausia. Paljonko rahaa minä lainasin hänelle?”
   ”Tonnin.”
   ”Viisi. Trudy, herranjumala sentään.”
   ”Minä olen raskaana. Silloin ei ole terävimmillään.”
   ”Sinä puhuit tämän kaiken itse eilen. Kaikki kerrotaan juuri niin kuin asia oli, plus masentuneisuus miinus smoothiet plus riita.
   ”Plus hansikkaat. Miinus se että hän oli muuttamassa takaisin.”
   ”Jestas, niin tosiaan. Kerran vielä. Mikä häntä masensi?”
   ”Me. Velat. Työ. Vauva.”
   ”Hyvä.”
   Ja he käyvät kaiken läpi uudestaan. Kolmannella kerralla alkaa jo kuulostaa paremmalta. On inhottavaa rikostoveruutta toivoa heille menestystä. [s. 172–173]

McEwanin edellinen tyylillinen irtiotto Makeannälkä jäi vähän puolitiehen, mutta mies ottaa vahingon takaisin kertakaikkisen loisteliaasti ja itsevarmasti. Pähkinänkuori on ehdottomasti yksi alkuvuoden parhaista romaaneista, ja ihmettelisin suuresti, mikäli sikiön edesottamukset eivät raivaisi tietään kuluvan kirjavuoden kärkikastiin.

Petter pitää valkoviinistä enemmän kuin punaisesta.

Alkuteos: Nutshell
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2016
Suomennos: Juhani Lindholm
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 200

Kansikuva: Jonathan Gray
Lajityyppi: psykologinen romaani, jännitys
Mistä saatu: kirjastosta lainattu