tiistai 12. syyskuuta 2017

Petina Gappah: Muistojen kirja


Petina Gappahin kehuttu Muistojen kirja maalaa kiitettävän rennosti ja monitasoisesti kuvan Zimbabwesta unohtamatta kansilehdessäkin mainittua ”värikästä tarinaperinnettä” – onkin harmi, että kokonaisuus leviää hajanaiseksi sotkuksi, ja sitä kasassa pitävä tarina osoittautuu varsin heikoksi tekeleeksi.

Muistojen kirjan päähenkilönä nähdään kaltereiden takana kuolemantuomiotaan odottava Memory-albiinonainen. Vanhempiensa myymää Memorya syytetään kaupan toisena osapuolena olleen valkoihoisen professorin murhasta, ja juridista apua vartova Memory rustaa saamiinsa muistikirjoihin elämäntarinaansa. Memoryn värikkään elämän ohella kirjoihin päätyy sekä huomioita vankilaelämästä että aikamatkoja Zimbabwen vaikeaan menneisyyteen.
Näsäviisastelu johti siihen, että Synodia takavarikoi Raamattuni kahdeksi viikoksi. Hän varmaan kuvittelee, että ilman Hyvää kirjaa eläminen on ihmiselle aivan äärimmäistä ahdinkoa. Hän halusi ikään kuin alleviivata tekoaan, rangaista minua henkisen tason lisäksi myös ruumiillisella, joten hän määräsi minut siivoustöihin, mikä on kaunis tapa ilmaista, että keräsin kahden viikon ajan pahanhajuisia ja verisiä terveyssiteitä paljain käsin ja panin ne sitten suureen metallikanisteriin, joka toimii myös jätteidenpolttoastiana.
   Eikö jossain ole tutkittu, että kun naisjoukko elää lähellä toisiaan, heidän kuukautiskiertonsa synkronisoituvat? Siltä täällä tosiaan tuntuu, aivan kuin kaksisataa-kolmesataa naista saisi kuukautiset aina samaan aikaan.
   Kerran viikossa, iltaisin, siivousvuoroon määrätyt vangit keräävät terveyssiteet ja kantavat ne polttoastiaan Takavarikon taakse. Meille ei anneta hanskoja, joten sovelsimme siihen tarkoitukseen vanhoja muovikasseja ja tungimme iljettävät lastit polttoastiaan, missä ne rätisivät ja paloivat uhkuen hajua, joka tarttui vaatteisiin ja hiuksiin, emmekä me kyenneet pesemään sitä pois, koska vettä ei ollut.
[s. 82–83]
Välillä nopeatahtisuus kostautuu ennen kaikkea Memoryn lapsuutta kuvaavissa osioissa, joissa päähenkilö latelee kerronnan lomaan niin paljon nimiä, että lukija menee auttamatta sekaisin. Myös dialogiin ripotellut shonankieliset huudahdukset ja kokonaiset repliikit ovat toki eksoottisia lisäyksiä, kunhan lähistöllä on vain tarjolla jonkinlainen suomenkielinen käännös.

Lapsuudenkuvaus on kuitenkin parhaimmillaan äärimmäisen mielenkiintoista luettavaa – Memoryn elämään sekoittuu ennakkoluulottomasti afrikkalaisia kaupunkilegendoja, myyttejä, esimerkiksi Raamatusta tuttuja käänteitä ja kuulopuheita, jotka rikastavat muuten vähän ohutjuonista romaania unohtumattomalla tavalla
MaiWhizi, MaiNever ja MaiMaTwins keskustelivat pyykkiämpärien äärellä. Lähtöni vuonna heillä oli pakkomielle Peggyyn, asuinalueen haamuun jolla oli punaiset huulet, häikäisevä afrokampaus ja houkuttava takamus. Peggy oli heidän mukaansa nähty sekä Highfieldsissä että Glen Norahin Chitubussa ja matkasi paraikaa Kambuzuma Roadia pitkin kohti Mufakosea.
   ”Hän lumosi miehen Mushandirapamwe-hotellissa,
banzi he tanssivat koko yön.”
   ”Kun he pääsivät miehen kotiin, hän sanoi ettei mies saisi sytyttää kynttilää.”
   ”Mies heräsi seuraavana aamuna hautausmaalta sen naisen haudan päältä.”
   ”Mies näki Peggyn, mutta tämä oli muuttunut patsaaksi,
pafungei ipapo, patsaaksi joka oli polvillaan haudalla, polvillaan vain, jäykkänä kuin mikä, kunge mukadzi waLoot chaiye. Aivan kuin Lootin vaimo.”
[s .55]
Muistojen kirjan polttavin kysymys on kuitenkin se, onko Memory syyllistynyt oikeasti pahamaineiseen veritekoonsa, ja tähän vastaaminen on ollut Gappahille ilmeisen vaikea pala. Memoryn ostanut Lloyd jää todella etäiseksi ja tylsäksi hahmoksi, jonka kieltämättä kurjasta kohtalosta lukija ei opi välittämään missään vaiheessa. Memoryn, Lloydin ja erään kolmannen hahmon muodostama kolmiodraama on hivenen epäuskottava lopputulemaansa myöten, ja lattea päätös ei kohoa edes parin Memoryn perheeseen liittyvän paljastuksen avulla.

Gappahin romaani tarjoilee kieltämättä eksoottisen ja hyvinkin erilaisen lukuelämyksen, jonka tärkeät kysymykset eivät vain pääse nousemaan kovinkaan näkyvään osaan.


Petter ihmettelee, miksei niinkin tunnetulle Raamatun hahmolle
kuin Lootin vaimolle ole annettu etunimeä.

Alkuteos: The Book of Memory
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2015
Suomennos: Tero Valkonen
Kustantaja: Tammi
Sivumäärä: 302
Kansikuva: Eveliina Rusanen
Lajityyppi: psykologinen romaani,
historiallinen romaani, kollaasiromaani
Mistä saatu: arvostelukappale

tiistai 5. syyskuuta 2017

S. K. Tremayne: Tulilapsi





















S. K. Tremaynen Tulilapsi tuntuu heti ensituntumalta varsin tutulta – mukana ovat luonnon keskellä ja armoilla oleva asuinsija, häiriintynyt pikkulapsi sekä tämän vanhempien keskinäinen köydenveto, jossa panokset kovenevat luku luvulta. Tulilapsi muistuttaakin niin hyvässä kuin pahassa tekijänsä läpimurtoteosta Jääkaksoset.

Kovissa oloissa kasvanut Rachel menee naimisiin leskeksi jääneen Davidin kanssa. Kunnianhimoisen ja varakkaan juristin kotina toimii cornwallilainen kartano, josta käsin Davidin maineikas suku on hallinnoinut lähitienoon kaivostoimintaa. Rachel saa luonnollisesti ajan mittaan huomata, että uuden siipan kotipuolessa kaikki ei ole ollenkaan kohdillaan – poikapuoli Jamie on näkevinään salaperäisissä olosuhteissa kuollutta äitiään joka nurkan takana. Uunituoreen äitipuolen mielenterveys on kirjaimellisesti koetuksella viimeistään siinä vaiheessa, kun Jamie uhkaa Rachelin kuolevan kovaa vauhtia lähestyvinä joulunpyhinä…

Tulilapsi eroaa kuitenkin kaikkea muuta kuin edukseen Jääkaksosista nimenomaan Jamien takia – lapsihahmo ei ollenkaan uskottava saati mielenkiintoinen. Kahdeksanvuotiaan pojan psykoottiset höpinät ja esimerkiksi kirjeet kuolleelle äidilleen ovat kiusallisen kliseistä ja tympeää luettavaa ja romuttavat Tulilapsen kauhupuolen kokonaan.
Porejuomat eivät sovi sinulle ja muistan että joluna toin sinulle porejuoman ja luulin että syy on minun että olet kuollut ja takkisi haudattiin mutta en enää ajattele tätä.
   Kuuntelen merta ja se kuulostaa kuin iso mies hengittäisi, iso pelottava mies ja äiti pimeässä ja mustassa. Minä näen pelotavia unia sinusta ilman sormia Anteeksi sinä hymyilet
[s. 90.]
Tremayne sysääkin Jamien viimeistään romaanin puolivälin jälkeen syrjään Tulilapsen keskiöstä, ja Rachelin ja Davidin välinen köydenveto nousee huomattavasti suurempaan osaan. Se kannatteleekin hienosti romaanin jälkipuoliskoa, kun molemmat pyrkivät saamaan yliotteen sekä toisistaan että Davidin suvun tiloista. Samalla Tremayne kuvaa mielenterveydeltään hauraan Rachelin hidasta sekoamista ja naisen elämään liittyvien salaisuuksien paljastumista, jotka luonnollisesti kääntävät romaanin perusasetelmat päälaelleen. Muutama käänne yllättää myös lukijan, mutta noin muuten Tulilapsi on juoneltaan varsin ennalta-arvattava.

Tremayne leikittelee huomattavasti Jääkaksosia enemmän kauhuelementeillä ja yliluonnollisilla tapahtumilla, jotka sotkeentuvat parhaimmillaan varsin luontevasti yhteen Rachelin oman sekoamisen kanssa. Varsinkin romaanin loppupuolella psykoosit ovat tulilla sen verran kovalla lämmöllä, että lukija menee onnistuneesti sekaisin painajaisten, muistojen ja nykyhetken kauhujen kanssa.

Tulilapsen loppu ja Rachelin mielenterveyden pettämisen kuvaaminen kuitenkin kärsivät huomattavasti Tremaynen vauhtisokeudesta. Aivan liian nopeaan tahtiin etenevän tarinan mielenkiintoiset sivujuonteet, kuten Rachelin raskaus, katoavat ja unohtuvat jonnekin matkan varrelle. Tremaynen kiihko tarinan loppuun viemiseksi saa taitavat painajaiskuvitelmat puuroutumaan ja aiheuttaa vähän koomisiakin, kaikkea muuta kuin uskottavia mielenliikkeitä.
Olen iskemäisilläni takaisin – puolustamassa itseäni äänekkäästi, kertomassa hänelle raskaudesta – kun hänen puhelimensa soi ja vaimentaa meidät molemmat. Hän onkii sen taskustaan, katsoo näyttöään ja rypistää hämmentyneenä kulmiaan. Sitten hän huitaisee ärtyneesti kädellään minun suuntaani kuin sanoakseen: Tämä on sinua tärkeämpää. Hän menee käytävään ja sulkee oven perässään voidakseen vastata puheluun niin, etten minä kuule.
   Haluaisin polttaa marisätkän. Mutta en voi. Minä olen raskaana.
[s. 199]
Tulilapsi tarjoaa Jääkaksosiin tykästyneille sikäli samankaltaisen mutta kömpelömmin toteutetun psykologisen jännärin. Mitään järin erikoista saati unohtumattoman ainutlaatuista ei olekaan luvassa.


Alkuteos: The Fire Child
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2015
Suomennos: Jaana Iso-Markku
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 365
Kansikuva: Richard Augustus
Lajityyppi: psykologinen romaani, jännitys, kauhu
Mistä saatu: arvostelukappale

torstai 31. elokuuta 2017

Andrzej Sapkowski: Noituri – Viimeinen toivomus







Puolalaisen Andrzej Sapkowskin maailmankuulusta Noituri-fantasiakirjallisuudesta on melkein mahdotonta puhua mainitsematta aiheesta tehtyä interaktiivista viihdettä – niin ikään puolalaisen CD Project Redin Witcher-videopelitrilogia salakuljetti Sapkowskin kirjallisen tuotannon kunnianhimoisesti tietokoneisiin ja pelikonsoleihin sekä esitteli Geralt Rivialaisen kumppaneineen maailmalle. Vuonna 2015 ilmestynyt The Witcher 3: Wild Hunt ei olekaan yhtään vähempää kuin yksi kaikkien aikojen parhaista roolipeleistä, johon olemme Jennin kanssa kaataneet elämästämme enemmän tunteja kuin kehtaamme näin julkisesti myöntääkään.

Noituri-kirjallisuuden alkupamauksena voidaan pitää Puolassa alun perin jo 1993 ilmestynyttä Viimeinen toivomus -novellikokoelmaa, jossa harmaahapsinen noituri harventaa fantasiamaailmansa hirviökantaa maksua vastaan ja tutustuu saagansa oleellisempiin hahmoihin, kuten velhotar Yennefer Venderbergiin ja sulavasanaiseen Valvatti-trubaduuriin. Witcher-pelinsä pelanneet jo tietävätkin, millä tavalla kokoelmalle nimensä antaneen novellin otsikko liittyykään Yenneferin ja Geraltin suhteeseen…

Viimeinen toivomus
eroaa pääosin hyvällä tavalla novellimuotoisuutensa turvin muista länsimaisen fantasiakirjallisuuden jättiläisistä – Geraltin hahmoa, noituruutta ja ihmisten asemaa hirviöiltä vallatussa maailmassa avataan hitaasti eri tarinoiden muodossa, ja lukija pääsee ilman raskasta aloitusta mukaan hahmon retkille. Novellien välille taas on rakennettu suhteellisen hyvin kantavia aasinsiltoja, joissa Geralt hengailee parantajanunnien luona ja joissa Sapkowski selvästi petaa tulevien Noituri-osien tapahtumia. Risuja taas satelee novellien itseään toistavasta rakenteesta ja mielikuvituksettomuudesta, kun Geralt joutuu kohtaamaan hälyttävän useassa tarinassa kerran toisensa jälkeen pelastamistaan odottavan, hirviöksi muuttuneen prinsessan.

Sapkowskin aikoinaan niin vallankumoukselliseksi mainostettu fantasiakirjallisuus, jossa genren ilmeisimmät roolit on käännetty ylösalaisin, on selvästi menettänyt tehoaan nimenomaan asetelmiensa osalta muutamissa novelleissa. Prinsessahirviöiden ohella Noituri-maailman tunnetuin etnografinen piirre, jossa ylhäisistä haltioista on tehty köyhää slummikansaa ja äksyt kääpiöt on nostettu rikkaaksi herrasväeksi, ei tunnu kovin kummoiselta teemalta. Tavallista kansaa ja rahvaan rappiollista elämää kuvatessaan Sapkowski ei myöskään mitenkään kierrä suurimpia fantasiakirjallisuuden kliseitä.

Kultaisessa hovissa, kaupungin parhaassa majatalossa. oli täyttä ja meluisaa. Asiakkaat, niin paikalliset kuin muualta tulleet, olivat enimmäkseen uppoutuneet omiin puuhiinsa, kukin kansansa tai ammattinsa mukaisesti. Isot kauppiaat riitelivät kääpiöiden kanssa tavaran hinnasta ja luoton korosta. Vähäpätöisimmät kauppiaat nipistelivät olutta ja hernekaalia kantavien tarjoilijatyttöjen takapuolia. Paikalliset kylähullut olivat tietävinään kaikesta kaiken. Portot koettivat olla rahakkaiden mieleen ja torjua tyhjätaskut. Ajurit ja kalastajat joivat kuin humalanviljely oltaisiin aikeissa kieltää huomenissa. Merimiehet lauloivat lauluja, joissa ylistettiin merten aaltoja, kapteenien rohkeutta ja seireenien suloja – viimeksi mainittuja havainnollisesti ja yksityiskohtaisesti. [s. 110]
Viimeisen toivomuksen tarinat ovat parhaimmillaan kuitenkin kaikkea muuta kuin mustavalkoisia tai ennalta-arvattavia – kunhan Sapkowski malttaa jättää prinsessasadut taakseen, meininki muuttuu astetta mielenkiintoisemmaksi. Pitkiksi venähtäneissä novelleissa on yllättäviä juonenkäänteitä toisensa jälkeen, ja Geraltin kulloistenkin liittolaisten uskollisuus tai luotettavuus ovat varsin kyseenalaisia. Vastustajavalikoimakin kokee melkoisen ehostuksen, kun Geralt ja lukija kohtaavat esimerkiksi noiturin kotiinsa kutsuvan hirviön tai maataloustöissä kaalipalkalla auttavan ”pahulaisen”. Näinä hetkinä Sapkowski uskaltaa irrotella tarinoissaan ja suo lukijalle hengähdystauon muuten niin melankolisena ja synkkänä pysyttelevän tunnelman keskellä. Pilke löytyy silmäkulmasta kuin Douglas Adamsin tai Terry Pratchettin teoksista konsanaan esimerkiksi silloin, kun vieraanvarainen hirviö käpälöi Geraltin ikonista noiturikorua.
Portaissa hirviö kääntyi.
   ”Mikä sinulla heiluu kaulassa, arvon vieras? Mikä se oikein on?”
   ”Katso.”
   Otus otti medaljongin käpäläänsä ja nosti sen silmiensä eteen niin että Geraltin kaulan ympäri menevä ketju kiristyi.
   ”Onpas ruma ilme elikolla. Mikä se oikein on?”
   ”Killan tunnus.”
   ”Ahaa, ammattisi on siis kuonokoppien valmistaminen. Tänne päin, ole hyvä! Valoa!”
[s.59]

Viimeisen toivomuksen luettuani en oikein tiedä, kuinka Noituri-kirjallisuuteen tulisi suhtautua saati jatkaa niiden lukemista. Aika on päässyt puraisemaan Sapkowskin proosaa sen verran pahasti, etteivät lukemani novellit saati kokoelma kokonaisuutena tehneet kovin suurta vaikutusta – tähän on varmasti vaikuttanut se tosiseikka, että osa novellien tarinoista oli minulle ennestään tuttuja The Witcher 3: Wild Hunt -videopelistä. Näin epätasaista jakoa en ole kuitenkaan aikaisemmin kokenut minkään monimediallisen brändin kohdalla. Esimerkiksi The Walking Dead toimii yhtä hyvin niin alkuperäisten sarjakuvien kuin televisiosarjankin muodossa.

CD Project Red saikin Viimeisen toivomuksen tahkoamisen myötä yhden lisäsulan hattuunsa kyvystään muuttaa näin keskinkertaista fantasiakirjallisuutta huomattavasti toimivammaksi interaktiiviseksi viihteeksi. En ole aivan varma, pitäisikö minun antaa vielä seuraavalle Noituri-kirjalle mahdollisuus vai keskittyä palaamaan sähköisen Witcherin maailmaan – kolmososan Blood and Wine -lisäosa odottaa vielä korkkaamistaan.


Petter aloitti konsoliroolipelaamisen kymmenisen vuotta sitten
PS2-klassikko
Dragon Quest VIII: Journey of The Cursed Kingin seurassa.

Alkuteos: Ostatnie życzenie
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 1993
Suomennos: Tapani Kärkkäinen
Kustantaja: WSOY
Sivumäärä: 336
Kansikuva: Kai Toivonen
Lajityyppi: fantasia, seikkailu, lyhytproosa ja novellit
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

sunnuntai 27. elokuuta 2017

Holly Bourne: Mikä kaikki voi mennä pieleen?



Holly Bournen
Oonko ihan normaali? -nuortenromaani yhdisteli tasa-arvokysymysten pohdiskelua ja mielenterveysongelmia nuortenkirjallisuuteen – kyseessä oli monipuolinen ja yllättävän tasapainoisena pysynyt katsaus pakko-oireisen häiriön kanssa painivan Evien elämään. Bournen Normaali-trilogian keskimmäinen osa Mikä kaikki voi mennä pieleen? esittelee meille puolestaan onnettoman äitisuhteensa kanssa painiskelevan Amberin.

Amber lähtee toiveikkaana Amerikkaan töihin äitinsä ja tämän uuden miehen hallinnoimalle lasten kesäleirille – tyttö haaveilee kovasti selvittävänsä välinsä äidin kanssa, mutta kuten romaanin nimi paljastaa, ei ruoho ole rapakon takana kovinkaan vihreää. Amberin alkoholistitaustainen äiti on etäinen ja haluton viettämään laatuaikaa tyttärensä kanssa, ja leirin tunnelma on jatkuvasti kireä ja kiireinen, mutta onneksi Amberin työkaverina on komea prom king Kyle…

Mikä kaikki voi mennä pieleen? herättää aluksi huolta tietynlaisella tavanomaisuudellaan, mikä tuntuu kieltämättä pettymykseltä edellisosan lennokkuuden ja yllättävyyden takia – leirin myöhäisteini-ikäisistä koostuva henkilökunta ryypiskelee vapaa-ajalla ja Amber tuskastuu Kyleä piirittävään ja seksuaalista aktiivisuuttaan korostavaan Melody-huutosakkilaiseen. Illat puolestaan menevät Amberin, Lottien ja Evien välisissä Skype-puheluissa, joissa meuhkataan edellisosan tavoin feminismistä hyvin ylimalkaisesti. Amerikkalaisen cheerleaderkulttuurin panettelu onkin korkealentoisinta tasa-arvokeskustelua, jota tässä nuortenromaanissa pääsee seuraamaan.

Evien työkaverit puolestaan ovat Melodya, Kyleä ja esimerkiksi intiaanitaustaista Russia myöten melkoisen stereotyyppisiä jenkkinuoria, joihin verrattuna Amber tuntuu liitoitellun naiivilta ja kokemattomalta äänekkäiden ja kokeneiden amerikkalaisten keskellä. Vaikka Mikä kaikki voi mennä pieleen? käsitteleekin myöhemmin vahvasti erilaisia roolimalleja ja niihin liittyviä odotuksia, alun hölmö huumori ei yksinkertaisesti tempaise mukaansa.
Ja he kaikki hylkäsivät askartelunsa ja juoksivat Kyleä kohti hakemaan omaan purkkiinsa appelsiinimehua. Huomasin kuinka Kyle suojasi huolellisesti haaransa ja hymyili. Hän katsoi minuun, näki mihin minä katsoin, hymyili ja sitten punastui.
   ”Tarttee suojella poikia”, hän sanoi lauhkeasti.
   Poikia? Tarkoittiko hän pallejaan? Voi Luoja, kyllä hän tarkoitti. Menin syvän punaiseksi. Nyt en pystynyt lakkaamaan ajattelemasta hänen pallejaan. Mikä sai minut olemaan vähän vähemmän ihastunut. En tosin ollut ikinä nähnyt yksiäkään, mutta sen perusteella, mitä Lottie oli kertonut minulle, en ollut menettänyt paljonkaan. ”Tiedätkö kun ylipainoiset ihmiset laihtuvat paljon ja niillä on paljon ylimääräistä ihoa?” hän oli kertonut meille. ”No, kuvitelkaa kaikki se iho kiedottuna kahden luumun ympärille, jotka haisee vähän juustolta.”
[s. 121–122]

On myös omituista, miten pienessä roolissa Amberin ja tämän äidin ongelmallinen suhde lopulta on kokonaisuuden kannalta. Bourne keskittyy suurelta osin kuvailemaan lähinnä leirielämän tapahtumia sekä Amberin ja Kylen välille kehkeytyvää kuviota ja unohtaa siinä rytäkässä äidin melkein kokonaan. Amberin äiti jää siis varsin etäiseksi ja epäloogisesti toimivaksi hahmoksi, jonka toimien taustoja ei oikeastaan selitetä mitenkään – Amber ja lukija ovat sikäli ovelasti pelkästään muilta romaanin hahmoilta saatujen tietojen varassa.

Bourne ei ole kuitenkaan täysin unohtanut saati todellakaan mokannut äiti-tytärsuhteen kuvaamista. Amberin ja äiskän kohtaamiset ja kipakat sanavaihdot leirin melskeiden keskellä ovat erittäin mielenkiintoista luettavaa, ja naisten lopullinen välienselvittely romaanin loppumetreillä on yllättävine loppuratkaisuineen ihan eri tasolla romaanin muun kohelluksen kanssa. Onneksi mukaan onkin eksynyt todellisia helmiä, jotka valottavat Amberin kokemia pettymyksiä karvaasti mutta vähän itsestään selvästi.
”Mutta mulla on ikävä mun äitiä”, yksi vinkui nousten istumaan kahdeksannen kerran kymmenen minuutin sisään.
   Vedin syvään henkeä. Hermojani raastoi, kaikki voimavarani olivat menneet.
   ”On hyvä tottua ikävöimään äitiä”, sanoin. ”Kun olet vanhempi, sinun täytyy viettää paljon aikaa poissa äitisi luota.”
   Varsinkin jos hän muuttaa toiseen maahan eikä ota sinua mukaan.
   ”Mutta mä en HALUA”, pentu protestoi istuen edelleen.
   Työnsin tytön kevyesti takaisin hänen tyynyynsä. ”No, kuule, elämässä joutuu tekemään paljon asioita, joita ei haluaisi tehdä.”
[s. 154]
Mikä kaikki voi mennä pieleen? on virkeään edellisosaan verrattuna nähtyä ja koettua nuortenkirjallisuutta, jota rustatessaan Bourne on turvautunut turhan usein helppoihin ja tuttuihin ratkaisuihin. Vaikka romaanin jälkipuolisko on karkumatkoineen ja välienselvittelyineen alkupuolta mielenkiintoisempaa ja jännittävämpää luettavaa, kokonaisuus jää sinänsä viihdyttäväksi mutta turhauttavan keskinkertaiseksi ja latteaksi. Ensi vuonna suomeksi ilmestyvän Mitä tytön täytyy tehdä? -päätösosan lukeminen ei tämän jälkeen tunnu kauhean innostavalta, vaikka onkin toisaalta mielenkiintoista nähdä, mitä Bourne saa aikaan feministi-Lottien kanssa – pääsisivätkö feministiset teemat lopultakin tasavertaiseen asemaan muun sisällön kanssa?


Alkuteos: How Hard Can Love Be?
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2016
Suomennos: Kristiina Vaara
Kustantaja: Gummerus
Sivumäärä: 448
Kansikuva: Usborne publishing
Lajityyppi: nuortenromaani
Mistä saatu: arvostelukappale

torstai 17. elokuuta 2017

Margaret Atwood: Orjattaresi

Margaret Atwood on aina ollut silmissäni upeiden scifi-maailmojen luoja, vaikka hurjien tieteiskuvitelmien sepittäminen onkin vain yksi Atwoodin kirjallisen nerouden osa-alueista. Atwoodin Oryx ja Crake -romaani sekä sen sisarteos Herran tarhurit yhdistelevät ennakkoluulottomasti ja varsin mielikuvituksellisesti tieteiskirjallisuuden vakiintuneempaa sisältöä uusiin ideoihin ja kehitelmiin – siksi odotinkin kulttimaineessa paistattelevan Orjattaresi-dystopiaromaanin lukemista niin kovasti.

Orjattaresi kertoo vaihtoehtoisesta Yhdysvalloista, joka on muuttunut arvokonservatiiviseksi Gilead-valvontayhteiskunnaksi. Valtaan päässeet uskonnolliset kiihkoilijat ovat vieneet kaikilta gileadilaisilta naisilta ihmisarvon ja alistaneet nämä synnytyskoneiksi, joita ei saa opettaa lukemaan saati kirjoittamaan. Orjattaresi seuraa yhden tällaisen naisen eli omistajansa mukaan Frediläiseksi nimetyn sankarittaren edesottamuksia patriarkaalisen koneiston ikeessä. Nykymenoon nähden Orjattaresi onkin aiheiltaan erittäin ajankohtainen, kun miettii vaikkapa Donald Trumpin naisten ulkonäköä suomivia ”pukuhuonepuheita”.

Orjattaresi muistuttaa rakenteeltaan hyvin paljon alussa mainittuja Atwoodin myöhempiä romaaneja – Atwood avaa hitaasti mutta varmasti sekä Frediläisen omia taustoja että Gileadin häiriintynyttä tapakulttuuria, ja jossain näiden teemojen välissä myös romaanin juoni etenee säännöllisin väliajoin. Orjattaresi onkin hyvin sirpaleinen ja kaikkea muuta kuin kronologinen romaani, jossa Atwood onnistuu kyllä pitämään kaikki pallot jotenkin ilmassa – kaikki juonikuviot eivät vain ole yhtä mielenkiintoisia tai kantavia kuin toiset.

Atwoodin klassikkoromaani on sävyltään dystopiaromaaniksi hyvin seksuaalinen ja eroottinenkin kokonaisuus, jossa Frediläinen jaarittelee lukijalle hyvin paljon aikojen saatossa muuttuneista seksikäsityksistä – naisen ajatuksenjuoksu eri aikoina esiin versovasta seksuaalisuudesta on parhaimmillaan erittäin mielenkiintoista ja sivistävääkin luettavaa.
En saa aikaani kulumaan. Se on niitä asioita joihin en ollut valmistautunut, tämä täyttämistä vaille jäävä ajan määrä, pitkät tyhjät välit. Aikaa kuin valkoista kohinaa. Kun voisin edes ommella. Kutoa, virkata, tehdä jotain käsilläni. Tahtoisin tupakan. Muistan kuinka kuljeskelin taidegallerioissa, 1800-luvun osastoilla: miten pakonomaisesti haaremit niitä taiteilijoita askarruttivatkaan. Kymmeniä maalauksia haaremeista, lihavia, divaaneilla lojuvia, turbaanipäisiä tai samettimyssyisiä naisia, joita viilennettiin riikinkukonsulkaviuhkoilla eunukin seistessä taustalla vartiossa. Tutkielmia liikkumattomasta lihasta, sellaisten miesten maalaamia jotka eivät koskaan olleet nähneet mitään vastaavaa tosielämässä. Kuvien oli tarkoitus olla eroottisia, ja niin ne minusta olivatkin, silloin; mutta nyt tajuan kyllä mistä ne todellisuudessa kertoivat. Maalaukset esittivät pysähdystilaa; odotusta, olentoja jotka eivät olleet käytössä. Niiden aiheena oli ikävystyminen.
   Mutta ehkäpä juuri ikävystyminen on eroottista, naisten ikävystyminen, miesten mielestä.
[s. 45]
Orjattaren juonessakaan ei ole varsinaisesti valittamista. Frediläisen oman menneisyyden paljastuminen orjattareksi kouluttautumisineen on hyvin puhuttelevaa luettavaa siitä, kuinka yksilön oikeudet painetaan mutkitta lokaan vallankumouksen tiimellyksessä. Myös nykyhetkessä tapahtuvat, Frediläisen kotitalon sisäiset valtapelit ovat erittäin mielenkiintoista mutta loppua kohden hivenen ennalta-arvattavaa luettavaa. Valitettavasti Frediläinen jää kiinnostavuudestaan huolimatta etäiseksi hahmoksi, joka katoaa muun kokonaisuuden sekaan.

Tylysti ja armottomasti kuvatut Gileadin sairaat rituaalit niin sanottuine ”syntypäivineen” ja kapinahenkisten naisten joukkoteloituksineen päivineen ansaitsevat erityismaininnan. Gilead-kultti onkin erittäin realistinen ja uskottavasti kasattu ideologia, joka ottaa tosimaailman huuhaahommien tavoin aineksia niin kristinuskosta, islamista kuin luonnonuskonnoistakin ja keittää ne yhdessä kauhistuttavaksi kokonaisuudeksi.

Orjattaresi yksinkertaisesti vakuuttaa alusta loppuun. Ainoat varsinaiset ikääntymisen merkit tässä Atwoodin klassikossa ovat juonen tietyntasoinen ennakoitavuus sekä muutamien teemojen kohdalla turhan paksulla kynällä tehty alleviivaaminen.
Verhojen läpi työntyy sisään harmautta, usvaisen kirkasta, tänään ei aurinko paljoa pilkistele. Nousen sängystä, menen ikkunaan, polvistun ikkunapenkille, kovalle pienelle USKO-tyynylle ja katson ulos. Ei näy mitään.
   Mietin mitä molemmille muille tyynyille on tapahtunut. Niitähän on kaiketi ollut alun perin kolme. TOIVO ja RAKKAUS, minne ne on tungettu? Serena Joy on säästäväinen ihminen. Ei hän heitä mitään pois niin kauan kuin siitä on vähänkin jäljellä. Onkohan toinen Ritalla ja toinen Coralla?
[s. 158]
Orjattaresi on harmittavan tuntemattomaksi jäänyt mutta räväkkä ja provosoiva klassikko, jonka soisi pääsevän parrasvaloihin George Orwellin 1984:n rinnalle koululukemistoihin. Sekä Orjattaresi että 1984 tarjoavat taatusti unohtumattoman ja mielipuolisen painajaisen, jota vasten lukija voi peilata oman aikansa yhteiskuntaa ja sen arvoja.

Petterin mielestä Game of Thronesin teräväkielinen Varys on
ehdottomasti populaarikulttuurin pähein eunukki.

Alkuteos: The Handmaid´s Tale
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 1985
Suomennos: Matti Kannosto
Kustantaja: Tammi
Sivumäärä: 436
Lajityyppi: scifi, psykologinen romaani
Mistä saatu: arvostelukappale

sunnuntai 13. elokuuta 2017

Jussi Valtonen: Vesiseinä



Jussi Valtosen Vesiseinässä seurataan Antti-nimisen miehen edesottamuksia ja suorastaan tragikoomisia, romaanin eri osiksi rajattuja elämänvaiheita. Näiden vaiheiden yhteisenä tekijänä toimii vesiseinäksi määritelty muuri Antin ja tämän lähipiirin välillä. Vesiseinän jonkinlaisena kantavana ideana onkin ilmeisesti kuvata sitä, kuinka yksin me kaikki olemme elämän merkittävimpien hetkien äärellä.

Valtosen romaani ei ole kuitenkaan masentavan hidastempoinen murhenäytelmä vaan Herman Kochin romaaneista tutulla virtaviivaisella tyylillä etenevä kokonaisuus, jossa tarina vilistää lukijan silmien editse hirvittävää vauhtia. Parhaiten ratkaisu toimii Antin kasariaikaiseen lapsuuteen ja nuoruuteen perehtyvässä Vesiseinän alussa, jossa nopeat väläykset menneistä tapahtumista kuvittavat hienosti sekä ajankuvaa että Antin muistoja.
Isästä tehdään toimituspäällikkö. Alakaapin pullojen perusteella tiedän, että sitä juhlitaan meillä.
   Isä istuu Bärimanin Jussin ja Aaltosen Kalevin kanssa sohvalla lasi kädessä. Mä olen ajatellut koota noista kolumneista kirjan. Helevetin hyvä idea Masa. Mä olen miettinyt sitä ennenkin. Sulla on Masa hyvä lause. Onkse nyt sitten Salve vai. Soitas Jussi taksi. Tarjoos Kallu vielä tupakka.
   Seuraavalla viikolla isästä on kuva Helsingin Sanomissa. Kuvassa se katsoo sivulta ohitseni. Se näyttää minusta vähän sotilaalta
.
[s. 21]
Vesiseinän eri osien tietty novellimainen vaikutelma syntyy siitä, kuinka itsenäisiltä romaanin eri osat tuntuvat suhteessa toisiinsa. Painajaismainen lomamatka, Antin vanhan koulukaverin aloittama vainoaminen Anttia ja Elliä kohtaan sekä Ellin sairastumisen kuvaus ovat keskenään täysin erillisiä tarinoita, joissa ei esimerkiksi viitata aiempiin tapahtumiin oikeastaan millään tavalla – mikäli tarinoiden hahmojen nimet vaihdettaisiin, ne muuttuisivat itsenäisiksi novelleiksi varsin helposti.

Erikoisesta rakenteellisesta yleisfiiliksestä huolimatta Valtonen osaa kuvata Vesiseinän hahmoja toimineen, haluineen ja pelkoineen erittäin uskottavasti. Antin ja Ellin suhteen kuvaus on aina yhtä mielenkiintoista luettavaa, ja Valtonen osaa taitavasti pukea sanoiksi Antin päässä rymistelevän tunteiden vuoristoradan pahimmat kolinat.
And what do you do, Aanti? Änkytyin huonoa englantiani, tutkijaa tarkoittava englanninkielinen sana lipesi jotenkin väärällä painotuksella suustani niin että amerikkalaiset eivät ensin ymmärtäneet. Neurotiedettäkään en onnistunut lausumaan englanniksi oikein, ne ymmärsivät vasta kun Elli sanoi brain. Ai yliopistossa, Jospeph ilahtui: You´re a professor! Kielsin hämilläni, mutta Elli polkaisi varpailleni pöydän alla. Kun en osannut hämmästykseltäni jatkaa, Elli alkoi kuvailla lakijuttujaan. Käräjäoikeuden rutiineissa oli yhtäkkiä enemmän draamaa ja Ellillä vastuuta. Henkilöt olivat kuitenkin säilyneet samoina, miestuomari joka yritti kampittaa lahjakkaita nuoria naisia, syyttäjä joka pelasi vilunkipeliä. Välillä näin Ellin peilaavan itseään ravintolan ikkunoista, joista kynttilänvalo heijastui pimeää iltaa vasten. Kuunnellessaan Rachel loi meihin harjoitellut innostuneita katseita: Really? Oh, that´s wonderful! [s. 58–59]
Edellä mainittu vauhtisokeus kuitenkin kostautuu myöhemmin Vesiseinässä, kun traagisemmat ja isommat tapahtumat hukkuvat vyöryttämisen alle – vauhdin hidastaminen olisi ollut poikaa muutenkin pitkäksi venähtäneessä, Ellin masennusta kuvaavassa Afrikka-osassa.

Ajoittaisista tasapaino-ongelmistaan huolimatta Vesiseinä vakuutti minut Valtosen kirjailijankyvyistä – kyseessä on taidokkaasti kirjoitettu romaani, joka tarjoaa nopeasti luettavan mutta hurjan lukuelämyksen. Antin edesottamusten jälkeen Valtosen Finlandia-voitokkaaseen He eivät tiedä mitä tekevät -romaaniin tarttuminen tuntuu aina vain houkuttelevammalta tarjoukselta.


Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2006
Kustantaja: Like
Sivumäärä: 213
Lajityyppi: psykologinen romaani
Mistä saatu: lahjakirja

tiistai 8. elokuuta 2017

Hanya Yanagihara: Pieni elämä










Hanya Yanagiharan Pieni elämä on kertakaikkisen mukaansatempaava ja rikas romaani, joka on ehdottomasti ansainnut kaiken suitsutuksensa. Kyseessä on eeppisyydessään likimain Miki Liukkosen O-romaanin tasolle nouseva teos, joka ei kuitenkaan tunnu Liukkosen runsaudensarven tavoin ylimitoitetulta tai liialliselta missään vaiheessa – on aivan uskomatonta, että kaikki erikoisemmatkin osaset asettuvat Pienessä elämässä paikoilleen nätisti ja luontevasti. Tämä arvostelu sisältää muutaman paljastuksen romaanin tapahtumista.

Pieni elämä on lähtöasetelmaltaan hyvin yksinkertainen teos, eikä sen juonen lyhyt kuvaus oikeastaan kerro romaanista vielä mitään. Yanagihara esittelee neljä nuorta kunnianhimoista ja vikoineenkin hurmaavaa miestä – Willemin, Jean-Baptisten eli JB:n, Malcolmin ja Juden – joiden edesottamuksia pääsemme seuraamaan useamman vuosikymmenen edestä. Jude nousee vammoineen ja salaperäisine taustoineen kuitenkin romaanin keskushenkilöksi ja kantavaksi voimaksi, jonka paljastuvat salaisuudet vaikuttavat eri tavoin miesnelikon dynamiikkaan ja muihinkin lähipiirin jäseniin.

Kun sain Pienen elämän päätökseen ja aloin kertailla kokemaani elämystä, ensimmäinen mieleeni tullut ajatus oli se, kuinka aidolta ja uskottavalta kokonaisuus tuntuu. Yanagihara osaa kuvata romaaninsa sivuilla samaan aikaan erilaisia tunteita, tiiviin miesporukan toimintaa ja nelikon vanhenemista aivan huikealla tavalla – unohtamatta Juden oppi-isän Haroldin näkökulmasta kuvattuja lukuja, joiden aikana Yanagihara livahtaa uskottavasti vanhan, traagisia asioita kokeneen ja ylianalyyttisen vanhuksen nahkoihin uskottavasti.
[…] kun lapsi kuolee, vanhempi tuntee kaiken sen, mitä odottikin tuntevansa, tunteita, jotka niin moni on dokumentoinut jo niin perusteellisesti, etten edes vaivaudu luettelemaan niitä tässä, muutoin kuin sanomalla, että kaikki, mitä suremisesta on kirjoitettu, on samanlaista, ja syystäkin – nuoteista ei juurikaan poiketa. Joskus tuntee enemmän yhtä ja vähemmän toista, joskus tuntee ne väärässä järjestyksessä, ja joskus tuntee ne pidemmän tai lyhyemmän ajan. Mutta mitä tunnetaan, se pysyy samana.
   Mutta tästä kukaan ei puhu – kun se on oma lapsi, osa sinua, erittäin pieni mutta silti ohittamaton osa sinua tuntee myös helpotusta. Sillä lopulta se hetki, jota on odottanut, jota on pelännyt ja johon on valmistautunut vanhemmaksi tulostaan lähtien, on koittanut.
   No, sanot itsellesi,
se on tullut. Tässä se on.
   Ja sen jälkeen ei tarvitse enää pelätä mitään.
[s. 216–217]
Pieni elämä muistuttaa tietynasteisessa saippuaoopperamaisuudessaan ja ihmissuhdepainotteisuudessaan Jonathan Franzenin Puritya, joka niin ikään tasapainotteli aavistuksen kepeähkön ihmissuhdekuvauksen ja ajankuvan luotaamisen välillä. Yanagihara uskaltautuu kurottamaan omassa teoksessaan vielä pidemmälle, ja Pieni elämä tuntuu melkein John Irvingin romaaneja muistuttavalta kronikalta, joka vain jatkuu ja jatkuu ja jonka harmaantuvien ja vanhenevien päähenkilöiden toilailuja saa seurata melkein loputtomiin – kaikki hahmogallerian edustajat eivät luonnollisesti ole mukana ihan viimeisissä näytöksissä.

Yanagihara ei kuitenkaan päästä Pientä elämää lerpahtamaan tylsäksi peukaloidenpyörittelyksi missään vaiheessa, vaan tarina koukuttaa lukijan nimenomaan Juden avulla. Hahmon rimpuilujen ja kärsimysten seuraaminen sekä salaisuuksien paljastuminen pitävät tuulen hallitusti romaanin purjeissa, mutta muuttuvat hahmojen väliset suhteet tuovat muassaan sen viimeisen piristävän pasaatituulen. Erityisesti Juden suhteet Haroldiin ja näyttelijäksi haluavaan Willemiin ovat koetuksella Pienessä elämässä, ja jälkimmäisen kohdalla tapahtuvat juonenkäännökset pistävät koko romaanin komeasti uusiksi puolivälin paikkeilla. Willemin ja Juden yllättävän parisuhteen kuvaaminen on kaunista ja raastavaakin luettavaa, mutta Yanagihara suoriutuu tästäkin suorastaan loistavasti liikkuen luontevasti kokonaan muuttuneen ihmissuhteen eri tasoilla. Pienet arkiset asiat ja hellyydellä tehdyt kädenojennukset muuttuvat Yanagiharan käsissä kauniiksi ja merkityksellisiksi kohtauksiksi.
Willem on hyvin innostunut uudesta strategiastaan: sen sijaan, että kieltäisi häntä [Judea] tekemästä sitä tai tätä, koska se ei tee hyvää jaloille tai selälle, Willem yrittääkin saada hänet luopumaan ajatuksesta antamalla ymmärtää, ettei itse pysty siihen. Nykyään Willem on aina liian väsynyt tai kipeä kävelläkseen, tai liian kuumissaan tai kylmissään. Mutta hän tietää, ettei se ole totta. Kun he eräänä lauantaina olivat käyneet galleriakierroksella, Willem oli sanonut, ettei jaksa kävellä Chelseasta Greene Streetille (”väsyttää liikaa”), joten he olivatkin menneet taksilla. Mutta seuraavana päivänä Robin oli sitten sanonut: ”Eikö ollutkin kaunis päivä eilen? Kun Willem tuli kotiin, me käytiin lenkillä – jotain kolmetoista kilometriä, eikö niin, Willem? – moottoritielle asti ja takaisin.”
”Vai sillä tavalla?” hän kysyi Robinilta ja loi katseen Willemiin, joka hymyili hänelle hämillään.
”Minkä sille mahtaa?” Willem sanoi. ”Piristyin yllättäen.”
[s. 387–388]
Järkälemäinen Pieni elämä on ulkomuotoonsa nähden mielettömän herkkä, tunteikas ja kerta kaikkiaan loistava romaani alusta loppuun. Se on sivumääräänsä ja sisältönsä määrään nähden uskomattoman tasapainoinen ja harkittu kokonaisuus, joka kuitenkin onnistuu jatkuvasti yllättämään ja saa lukijan kiintymään hahmoihinsa melkein pelottavan voimakkaasti. En ole aikapäiviin lukenut ystävyyttä, rakkautta ja ihmissuhteita näin viisaasti ja monitasoisesti käsittelevää romaania – Pieni elämä kuuluu ehdottomasti kuluvan kirjavuoden parhaimmistoon.


Alkuteos: A Little Life
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2015
Suomennos: Arto Schroderus
Kustantaja: Tammi
Sivumäärä: 937
Kansikuva: Markko Taina
Lajityyppi: kollaasiromaani, psykologinen romaani
Mistä saatu: arvostelukappale

sunnuntai 30. heinäkuuta 2017

Leif Davidsen: Kuubalaista verta

Leif Davidsenin Kuubalaista verta on melkeinpä nolostuttavan vanhanaikainen jännäri, jossa Ernest Hemingwayn jalanjäljillä oleva tanskalainen espanjanopettaja John pääsee elämänsä matkalle. John törmää Key Westissä Amerikkaan asettuneisiin kuubalaisiin, jotka pyytävät jäyhää juuttia viemään viestin eristyksissä elävään kotimaahansa. Hommaan suostuttuaan John huomaa olevansa nopeasti nesteessä, johon liittyy reilusti takinkäännöksiä, CIA-agenttien ja kuubalaisten vallanpitäjien keskinäisiä valtapelejä sekä itse Hemingwayn kadonnut romaanikäsikirjoitus – unohtamatta kuumia kuubattaria, joiden liiveihin vakoojaa leikkivä John ui helposti.

Muusta maailmasta eristyksissä olevaan Kuubaan sijoittuva jännäri kuulostaa erittäin mielenkiintoiselta – onhan kyseessä Pohjois-Korean ohella ainoa maa, jossa kommunismi elää edelleen kyseenalaista kukoistuskauttaan tavallisen kansan kustannuksella. Jatkuvasti tapetilla olevan Pohjois-Korean rinnalla Kuuba tuntuu huomattavasti eksoottisemmalta ja mielenkiintoisemmalta miljööltä jännärille, ja Davidsen osaa tarinankerronnan lomassa avata hienosti maan erikoista historiaa ja kummallista suhdetta Yhdysvaltoihin. Kuubalaista verta -jännärin tietoiskumaiset paljastukset Kuubasta ja vaikkapa sieltä karanneista pakolaisista nykykriiseihin verrattuina ovat erittäin mielenkiintoisia, ja ne saavat lukijan varmasti koukkuunsa kauan ennen kuin John edes pääsee Kuubaan käyskentelemään.
Vuosien varrella tuhannet ihmiset olivat paenneet Kuubasta Yhdysvaltoihin, jossa heidät otettiin vastaan avosylin, koska he tulivat kommunistisesta diktatuurista. Yhdeksänkymmentäluvun alussa tuhannet kuubalaiset lähtivät merelle hallituksensa siunauksella, mutta silloin Yhdysvallat halusi ryhtyä säätelemään tulijoiden määrää. Fidel Castro oli nimittäin käyttänyt tilaisuutta hyväkseen ja lähettänyt Miamiin tavallisten pakolaisten joukossa vankilaan tuomittuja rikollisia. Rikollisia saapui Floridaan jos jonkinlaisilla paateilla, ja monet heistä ryhtyivät kiristämään paikallisia.
   Presidentti Clinton teki Kuuban kanssa sopimuksen. Yhdysvallat ei antanut enää automaattisesti turvapaikkaa kuubalaisille, joita rannikkovartiosto tai yksityishenkilöt poimivat kyytiinsä avomereltä. Heidät palautettiin Kuubaan tai sitten johonkin kolmanteen maahan, jos he pystyivät todistamaan, että heitä vainottiin Kuubassa. Pakolaisten turvapaikkahakemukset käsiteltiin Yhdysvalloissa vain siinä tapauksessa, että he pääsivät kuivalle maalle. Muussa tapauksessa he joutuivat palaamaan Kuubaan ja anomaan sieltä käsin maahantulolupaa Yhdysvaltoihin. Amerikankuubalainen yhteisö protestoi, mutta niin vain tapahtui. Menettelytapaa kutsuttiin nimellä
Wet feet, dry feet. Vauraat maat sulkivat rajojaan kaikkialla. [s. 64–65]
Mielenkiintoiseen miljööseen sijoittuva Kuubalaista verta onkin sitten juoneltaan todella heppoinen kokonaisuus, jota Davidsen on yrittänyt kovasti virkistää useilla vauhdikkailla juonenkäänteillä – niitä on kuitenkin aivan liikaa, ja kokonaisuus hukkuu ruumispinojen ja Johnin naisseikkailujen sekaan. Jostain esille kaivettu Hemingwayn kadonnut käsikirjoitus ja sen etsiskely on viimeinen niitti mammuttitaudista kärsivälle kokonaisuudelle, jonka mukadramaattiset juonenkäänteet eivät oikeastaan herätä mitään tunteita lukijassaan viimeisen sadan sivun aikana. Pinnalliset ja tylsät hahmot eivät kiinnosta, eikä Johnin kasvu jäykästä espanjanlehtorista toimintasankariksi tunnu uskottavalta missään vaiheessa.

Davidsenin jännäri on melkoinen pannukakku, jota edes mielenkiintoinen miljöö ei onnistu pelastamaan. Loppukesän lämpimiin lukuhetkiin jännitystä kaipaavien kannattaakin tutustua tätä ennemmin Ian McEwanin loistavaan Pähkinänkuoreen.


Alkuteos: På udkig efter Hemingway
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2008
Suomennos:
Sanna Manninen
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 350
Kansikuva:
Tiia Javanainen
Lajityyppi: jännitys
Mistä saatu: lahjakirja

sunnuntai 16. heinäkuuta 2017

Hilary Mantel: Margaret Thatcherin salamurha



Hilary Mantelin Margaret Thatcherin salamurha -novellikokoelman teksteissä korostuu upeasti novellin tärkein ajatus – ne tarjoavat yksitoista mieleenpainuvaa maailmaa, joihin lukija pääsee kurkistamaan hetken ajaksi. Lyhyemmät mutta arjesta tehokkaasti irti riuhtaisevat novellit sopivat erinomaisesti työmatkoille, ja pidempien tekstien seuraan on pelottavan helppoa unohtua fiilistelemään tarinan tapahtumia.

Margaret Thatcherin salamurhan teksteissä seurataan muun muassa länsimaisen naisen lääkehuuruista toikkarointia arabivaltiossa, Englannin pääministerin listimisen valmistelemista sekä epämuodostunutta ikätoveriaan vakoilevien kahden villikkotytön seikkailuja.

Suurin osa novelleista on miellyttävän hitaasti eteneviä kokonaisuuksia, joissa suuret juonenkäänteet ja ikimuistoiset tapahtumat ovat saaneet tehdä tilaa tunnelman haistelemiselle ja miljöön kuvaukselle. Parhaiten kaava toimii köyhää englantilaista maaseutua ja siinä vapaasti temmeltävien esiteini-ikäisten tyttöjen seikkailuja kuvaavassa Pilkussa, joka on yksityiskohtaisuudessaan, verkkaisuudessaan ja keveydessään yksi kauneimmista koskaan lukemistani lapsuudenkuvauksista.
Elokuu koitti ja muistan tyhjät takat, katujen kiehuvan tervan ja kiiltävän keltaiset kärpäspaperit kulmakaupan ikkunassa, repsottamassa saalista täynnä. Joka iltapäivä kaukainen ukkosen jyly, ja äiti joka sanoi: – Huomenna repeää, ikään kuin kesä olisi säröytynyt malja ja me sen alla. Mutta koskaan ei revennyt. Lämpöhalvauksen saaneet kanat vaappuivat katua pitkin. Äiti ja täti väittivät, että tee vilvoittaa, mutta eihän se totta ollut. Silti he kulauttelivat sitä gallonakaupalla turhassa harhauskossaan. – Se on ainoa nautintoni, äiti sanoi. He retkottivat kansituolissa valkoiset koivet suorina. Pitelivät savukettaan syvällä nyrkissä niin kuin miehet, ja savu kiemurteli heidän sormiensa välistä. Kukaan ei huomannut, kun tulin ja menin. Ruokaa en tarvinnut, saihan kaupasta mehujään. Pakastin piti kovaa ääntä. [s.36]
Mantelin novellit ovat hyvin tiivistunnelmaisia kokonaisuuksia, joita lukiessa tekee mieli jatkuvasti hidastaa tahtia ja jäädä makustelemaan edellisen sitaatin kaltaista kaunokirjallista nerokkuutta. Mantel osaa upeasti pitkittää näennäisesti tapahtumaköyhiä tarinoitaan kauniilla ja mielenkiintoisella kuvauksella, ja hyvänä esimerkkinä tästä toimii kokoelman nimitarina. Kiikarikiväärillä varustautuneen salamurhaajan ja tälle sihtailupaikan tarjoavan vanhemman naisen kiivaat keskustelut Margaret Thatcherin ampumisen oikeuttamisesta ovat erittäin jännittävää ja tiivistunnelmaista luettavaa – lukijalla on taatusti hiki otsalla ennen ensimmäistäkään laukausta.

Novellit ovat virkistävällä tavalla hyvin vähäeleisiä ja rauhallisia muuhun nykykirjallisuuteen verrattuna – räävittömät revittelyt ja provokaatiot loistavat melkein kokonaan poissaolollaan. Mantel osoittaakin teksteillään, kuinka oikealle taajuudelle viritetyn tunnelman kaltaisilla tekijöillä pystyy luomaan suorastaan mestarillista kirjallisuutta, jossa lumous pysyy yllä tarkasti rajatun mutta parhaimmillaan ikimuistoisen hetken verran.


Petter ei ole syönyt mehujäitä enää vuosikausiin,
mutta oli lapsena Amppari-jätskien suuri ystävä.

Alkuteos: The Assassination of Margaret Thatcher
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2014
Suomennos: Kaisa Sivenius
Kustantaja: Teos
Sivumäärä: 178
Kansikuva: Jenni Saari
Lajityyppi: lyhytproosa ja novellit
Mistä saatu: arvostelukappale

torstai 6. heinäkuuta 2017

Anna-Leena Härkönen: Valomerkki















Anna-Leena Härkösen Valomerkki herättää melkoisen ristiriitaisia tunteita vielä kauan romaanin lukemisenkin jälkeen. Valomerkin heikkouksien alta kuitenkin paljastuu härkösmäisen luontevasti etenevä ja mustalla huumorilla vuorattu lukuelämys, joka on pilattu yhdellä typerimmistä loppuratkaisuista aikoihin.

Anita on nuorena kirjailijanuransa aloittanut ja sittemmin koko hommaan leipääntynyt kynäniekka, jota ei oikeastaan huvittaisi enää edes elää. Uuden romaanin kirjoittaminen on koko ajan tyssäämässä Anitan omaan itsekriittisyyteen, ja lähipiirin ihmiset omaa perhettä lukuun ottamatta tuntuvat olevan enemmän häiriöksi kuin avuksi.

Valomerkki muistuttaa jossain määrin vähän aikaa sitten lukemaani Herman Kochin Naapuria, joka samalla tavalla pureutuu kirjailijuuteen ja kyseisen ammatin varjopuoliin. Härkönen seilaa pelotta Kochia syvemmille vesille kuvatessaan Anitan mielenliikkeitä ja tekemistä rajoittavia pakonomaisia sääntöjä, jotka ovat syöneet luovasta työstä kaiken ilon ja tehneet naisesta katkeran ja kyynisen kirjailijan. Härkönen kuvaa taitavasti Anitaa keräilijäksi, joka napsii arjen tapahtumista aiheita töihinsä, ja huonon päivän osuessa kohdalleen nuo havainnot muuttuvat inhorealistisiksi väläyksiksi.
Kassalla pysähdyn lehtitelineen luokse. Ilta-Sanomien kannessa on kuva vammaisesta lapsesta. Hänen päänsä näyttää tyhjenneeltä jalkapallolta.
   ”Vammaisuus ei ole sairaus”, kertoo lapsen äiti jutun otsikossa.
   Mikä se sitten on? Harrastus vai?
[s.74]
Valomerkki onkin kaikkiaan hyvin löyhäjuoninen kokonaisuus, joka keskittyy kuvaamaan Anitan räpistelyä ongelmiensa ja arjen kanssa – lukijan on turha odottaa kovin suuria yllätyksiä vaan hänen on paras valmistautua henkisesti Härkösen henkilökohtaisessa angstissa vellomiseen. Kirjailija on avautunut naistenlehtien kansihaastatteluissa kevään mittaan isänsä kuolemasta, ja myös Anita suree Valomerkin sivuilla säännöllisin väliajoin toisen vanhempansa menettämistä. Isän kuolema on kuitenkin epämääräinen teema, eikä Härkönen oikeastaan avaa Anitan tuntoja sen ihmeemmin. Tämän teeman pudottaminen olisi tehnyt muutenkin runsaasta romaanista heti vähemmän hajanaisen oloisen teoksen, joka on vahvimmillaan kirjoittamiseen liittyvien hankaluuksien kuvaamisessa. Sitä vastoin Valomerkin onnellinen loppu on turhauttavan laiska ja epäuskottava päätös synkkyydessä velloneelle romaanille.

Vaikka Valomerkin tarjoama kyyti on turhauttavan epätasaista alusta loppuun, Härkösen tavaramerkkinä toimiva vinkeä dialogi pelastaa paljon. Anita tapaa Valomerkin aikana runsaasti muita kulttuurialan toimijoita, joiden kanssa maailmaa parannetaan säännöllisin väliajoin – mukaan mahtuu myös rankempia ja traagisempia kohtaamisia esimerkiksi psykologista sodankäyntiä harjoittavan Iiron kanssa. Humoristisempaa puolta edustaa taas Anitan ja tämän äidin välinen puhelinkeskustelu, joka osoittaa Härkösen kyvyn pyöritellä tilannekomiikan avulla tuttuja keskustelunaiheita ihan uuteen uskoon.
”Vieläkö se Veli-Pekka on homo?”
   ”Joo. Ei seksuaalista suuntautumista vaihdeta ku sukkia.”
   ”Mistä ne homot yhtäkkiä ilmesty? Ei niitä mun nuoruudessa ollu.”
   ”En tiedä.”
   ”Vai onko se semmonen kaksoisseksuaali?”
   ”Tarkoitat biseksuaalia?”
   ”Niin, sehän on pahempaa ku homous. Ei osata päättää mitä ollaan, aikuiset ihmiset.”
   ”Aivan. Miten sä oot jaksellu?”
   ”No kiitos kysymästä. On tässä ollu kaikenlaista.”
[s.40]

Valomerkki onnistuu parhaimmillaan hienosti avaamaan Miki Liukkosen O:n tavoin ihmismielen synkimpiä ja pahimmin järkkyneitä kolkkia, mutta sosiaalipornon puolelle luisuva mielenluotaus ei riitä pelastamaan tätä rimanalitusta.


Petter ei muista, milloin olisi viimeksi ostanut iltapäivälehden.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2017
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 252
Lajityyppi: psykologinen romaani
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

torstai 29. kesäkuuta 2017

Luca D´Andrea: Rotko


Luca D´Andrean Rotko lainailee häpeilemättä Joël Dickerin ja Stephen Kingin tuotannosta tuttuja elementtejä, joista rakentuu menevä ja viihdyttävä kokonaisuus. Tasapaino-ongelmistaan huolimatta D´Andrean palkittu jännäri tarjoaa lempeällä tavalla hyytävää kesälukemista astetta rönsyilevämpään tyyliin mieltyneille.

Palkittu jenkkidokumentaristi Jeremiah Salinger yrittää etsiä kuumeisesti aihetta seuraavaan kassamagneettiinsa ja pääsee sellaisen jäljille muutettuaan perheineen pieneen Siebenbochin kaupunkiin. Etelätirolilaisen tuppukylän ja Salingerin vaimon lapsuudenmaisemien historiasta löytyy karmaiseva ja ratkaisematta jäänyt murhamysteeri, jonka selvittäminen luonnollisesti saa muutenkin epäluuloiset paikalliset takajaloilleen – varsinkin ne, joilla on eniten salattavaa. Salinger ei kuitenkaan aio antaa periksi, vaikka julmalla veriteolla alkaa olla liikaa yhteyksiä vaimonpuoleiseen sukuun…
D´Andrean teos eroaa merkittävästi skandinaavisten dekkarien synkästä ja hyytävästä tunnelmasta, sillä Rotkossa on hyvin paljon hilpeitä ja rentoja kohtia, joissa vekkulimainen sanailu nousee keskiöön – näin käy esimerkiksi Salingerien perhe-elämän kuvauksille omistetuissa kohtauksissa, joissa päähenkilön ja tämän pikkuvanhan Clara-tyttären sanailut ovat huikean hauskaa luettavaa. Näinä hetkinä Rotko tuo mieleen vahvasti Dickerin Baltimoren sukuhaaran tragedian, jossa kevyttä ja vähän ronskempaakin huumoria kuljetetaan taidokkaasti synkemmän sisällön rinnalla. Välillä D´Andrea tosin sortuu dialogeissaan kingmäiseen mukarentoon äijäilyyn.
”Oleskelin kotosalla kaikessa rauhassa vietettyäni iltaa eräässä pikku lukaalissa Co-op Cityssä. Uskomaton mesta. Livebändi soitti The Stoogesin covereita ja siellä esiintyi myös tankotanssijattaria, joita ei sovi aliarvioida. No, minä kulautan kurkkuuni parit bisset, rupattelen jengin kanssa ja tutustun yhteen blondiin. Joka ei ollut lainkaan hullumpi jos minulta kysyt. Ja niin me päätimme lähteä jatkoille minun kämppääni ja…”
   ”Voit hypätä yksityiskohtien yli.”
   Mike muisti Claran, joka kuunteli henkeään pidättäen Miken monologia. Mike selvitti kurkkuaan ja jatkoi: ”Toin hänet kotiini ja kerroin hänelle sadun ketusta ja pihlajanmarjoista. Söpöläinen, oletko sinä kuullut satua ketusta ja pihlajanmarjoista?”
   ”Onko se sama tarina, jossa ketun tekisi mieli syödä pihlajanmarjoja, mutta se väittää, että ne ovat vielä raakoja ja happamia, koska ei itse ylety marjoihin? Onko se sama satu, Mike-setä?”
   ”Juuri sama faabeli. Sillä erotuksella, että minun versiossani kettu on vanha ja kulahtanut ukkomies, ja kun hänen ystävänsä Mike sitten alkaa hehkuttaa viimeisintä pihlajanmarjaterttua, jota on päässyt maistamaan, vanha ja rupsahtanut, naimisissa oleva kettu…”
   ”Leikkaa pois seuraavat kohtaukset”, keskeytin hänet.
[s.489–490]
Baltimoren sukuhaaran tragedia uskaltaa irrottautua kokonaan dekkariperinteestä ja tarjoilla ihan eri tavalla avautuvan ja etenevän murhamysteerin – siksi onkin pieni pettymys, että tyylillisesti niin samankaltainen Rotko laahaa huomattavasti kuljetumpia ja tutumpia latuja pitkin. Salinger on tyypillinen härkäpäisen periksiantamaton nuuskija, joka luonnollisesti onnistuu pienellä kaivelulla ja oikeiden ihmisten luottamuksen puolelleen voittamalla saamaan lisätietoa murhayön tapahtumista. Tällainen kaava on vain niin nähty edellä mainittuun Baltimoren sukuhaaran tragediaan verrattuna, jossa Marcus Goldman kertoo ja avaa lukijalle itse sukunsa mysteereitä. Rotkossa on luvassa niin paljon itseään toistavia, kornilla dialogilla täytettyjä viinanhuuruisia haastatteluhetkiä, että ne menevät lukijan päässä sekaisin, mikäli Rotkoa lukee yhtään pidemmissä erissä.

Miinusta Rotko saa myös pöyristyttävän vanhanaikaisista asetelmistaan – Clara on luonnollisesti pikkuvanha tytöntyllerö, jota Salinger on suojelemassa ja paijaamassa joka hetkessä. Tämä vielä jotenkin menettelee viisivuotiaan lapsihahmon kohdalla, mutta Salingerin vaimosta on tehty nalkuttava, avioerolla uhkaileva ja miehensä tekemisiä torppaamassa oleva pirttihirmu, jolta mies joutuu luonnollisesti salailemaan tutkimustensa edistymistä ja viinanhuuruisia haastattelureissuja. Romaanin edetessä ja salaisuuksien paljastuessa Salinger tosin joutuu mielenkiintoisesti punnitsemaan arvojaan useaan otteeseen, kun tämän perhe alkaa olla melkoisessa vaarassa.

Rotkon vähemmän mairittelevien piirteiden listaamisen jälkeen on muistettava mainita, että kyse on miellyttävän monitasoisesta teoksesta, joka pitää lukijan vahvasti koukussa useilla salaisuuksillaan ja harkitun verkkaisesti etenevällä juonellaan. Ennen kaikkea D´Andrean jännärin tapahtumapaikka ansaitsee erikoisuudellaan kiitosta – Saksan ja Italian rajamailla sijaitseva kaksikielinen Siebenboch on kulttuuriselta identiteetiltään rajatapaus, sillä erityksissä olevan kaupungin asukkailla on erilaisia perinteitä sekoittavia tapahtumia, joista lukeminen on äärimmäisen mielenkiintoista. D´Andrea käyttää Rotkon alussa runsaasti aikaa kuvatessaan kaksikielisyyden aiheuttamia mielenkiintoisia monitulkintaisuuksia ja sävyeroja, ja vaikka saksa ja italia eivät ole koskaan päässeet kotiutumaan kielenkannoilleni, sanaleikit ja väännökset tuovat tarinaan syviä ja yllättäviä lisäsävyjä.
”Kukaan ei tiedä varmasti, mitä tuona päivänä tapahtui. Voin vain kertoa sinulle, mitä itse näin ja tein. Tai pikemminkin, mitä näin ja tein huhtikuun 28. ja 30. päivän välisenä aikana tuonna kirottuna vuonna 1985. Mutta sovitaan sitä ennen jotakin, Jeremiah.”
   Hän oli haudanvakava.
   ”Sovitaan mitä?”
   ”Kerron sinulle kaiken minkä tiedän jättämättä pois mitään, ja vastalahjaksi sinä lupaat ettei tämä tarina hotkaise sinua kitaansa.”
   Hän oli käyttänyt saksan verbiä
fressen. Se viittaa eläimeen, joka syö; kun ihminen syö, verbinä on essen. [s.93]
Rotko jääkin monella tavalla helposti seurattavaksi mutta sisällöltään turhan ontoksi jännäriksi, jonka puutteita D´Andrea on lähtenyt paikkailemaan pitkittämällä romaaninsa loppua ja marssittamalla esiin toinen toistaan uskomattomampia käänteitä – asetelmat heittävät kuperkeikkaa niin moneen kertaan viimeisten sivujen aikana, että lukija ei meinaa yksinkertaisesti pysyä mukana. Mammuttitaudista ja köykäisestä sisällöstä kärsivää Rotkoa ei voi siksi suositella täysin varauksetta kovillekaan dekkaristeille.


Alkuteos: La sostanza del male
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2016
Suomennos:
Leena Taavitsainen-Petäjä
Kustantaja: Tammi
Sivumäärä: 536
Lajityyppi: jännitys, kauhu
Mistä saatu: arvostelukappale

sunnuntai 11. kesäkuuta 2017

Maria Peura: Tunkeilijat


Maria Peuran novellikokoelma Tunkeilijat osoittaa, miten pari vuotta jyllännyt pakolaiskriisi alkaa yhteiskunnallisesta tärkeydestään huolimatta hiipua kirjallisuuden puolella – kokoelman suoraan pakolaisiin liittyvät tarinat ovat samaa vanhaa kannesta kanteen. Peura pysyttelee turvallisesti itsestäänselvien aiheiden suojassa kuvatessaan sotatantereeksi muuttuneita kotiseutuja, vanhoillisten arvojen vaikutuksia varsinkin nuorten naisten elämissä ja ensiaskelia kummallisessa uudessa kotimaassa, jossa turvapaikanhakijat temmataan lukkojen taakse suojaan kiivailta väkijoukoilta. Näiden novellien tarinat ovat tietynasteisesta järkyttävyydestään huolimatta niin moneen kertaan kuultuja ja kauhisteltuja, etteivät ne herätä maailman menoa seuraavassa lukijassa oikein mitään tunteita.
Äiti aukaisee luukun ja minä ryömin pimeään paikkaan, jossa olen ennenkin ollut. Minä leikin siellä elävää kuollutta. Me olemme äidin kanssa sitä leikkiä yhdessä harjoitelleet. Siinä leikissä hengitetään oikein syvään ja rauhallisesti, mutta yhtään ääntä ei saa päästää, ei mitään ääntä, joka voisi houkutella paikalle miehiä. Minä leikin nyt huolellisesti kuollutta, koska äiti on ollut koko päivän kauhean huolissaan, vielä enemmän kuin silloin, kun minua viimeksi tuntiin hakemaan markkinoille.
  Silloinkin oli puhetta verestä. Aikuiset ovat kummallisen kiinnostuneita verestä. Kun minua viimeksi tultiin hakemaan, en minä vielä tiennyt mitään koko verestä, eikä minun pyhästä paikastani ollut koskaan valunut verta paitsi silloin kerran, kun Sam-serkku tuli sodasta lomalle ja kiusasi minua kepillä, piiskasi minua sillä ja yritti työnnellä joka paikkaan, mutta silloinkin äiti minut kerkesi pelastaa. Minulla on hyvä äiti. Äiti itse sanoo, että kaikki on isän ansiota, siis sen ansiota, että isä on elossa.
[s.40–41]
Peura on ilmeisesti itsekin tiedostanut olevansa liikkeellä vähän heikoilla eväillä, sillä hän on laajentanut Suomen rajojen ylittäneiden pakolaisten vaiheita kuvaavan novellikokoelmansa teemoja käsittelemään mitä tapahtuu, kun ylitetään henkilökohtaisia rajoja eri tasoilla. Käytännössä tämä tarkoittaa kuitenkin sitä, että Peura käsittelee enemmän tai vähemmän kaikissa novelleissaan miesten ja naisten epätasa-arvoista suhdetta pääosin tuttujen asetelmien kautta.

Peuran novellien tapahtumia sävyttävät runollisesti kuvatut ja varsin surrealistisiksi villiintyvät käänteet, jotka piristävät muuten niin tutuilla laduilla suihkivaa kerrontaa. Kikkailut eivät kuitenkaan tuo tarinoihin mitään uusia tasoja – ne valpastavat lukijan hetkeksi, mutta sitten realistisemmaksi palaava tyyli muuttuu jälleen tutuksi unettavaksi itsekseen. Voikin miettiä, kuinka tarkoituksenmukaista tällainen lopulta on.
Ja Ingemar nyökäytti päätään ja rupesi nielemään, äänekkäästi pyydysti kurkullaan pulppuilevia sanoja, liian nopeasti nieleskeli, kasvot roihahtivat punaisiksi, sitten leimuaviksi, liekit roihahtivat Ingemarin suusta, polttivat Iran yläpuolelle muodostuneet puhekuplat, joissa muodostui erilaisia pahaa enteileviä kirjainyhdistelmiä. [s.75]
Tunkeilijat on harvinaisen moniääninen mutta samalla musertavan mielenkiinnoton novellikokoelma, joka pelaa aivan liiaksi varman päälle ollakseen millään tavalla varteenotettava kokonaisuus – eri tyylilajien ennakkoluuloton sekoittaminen ei riitä pelastamaan tuttua materiaalia tylsyyteen vajoamiselta. Aiheesta kiinnostuneiden kannattaa tutustua mieluummin Antti Heikkisen mainioon Matkamies maan -romaaniin.


Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2017
Kustantaja: Teos
Sivumäärä: 222
Kansikuva: Eevaliina Rusanen
Lajityyppi: lyhytproosa ja novellit, surrealismi
Mistä saatu: arvostelukappale

torstai 8. kesäkuuta 2017

Clare Mackintosh: Annoin sinun mennä











Clare Mackintoshin kiitetty Annoin sinun mennä -esikoisromaani kääntää kaikki petaamansa asetelmat päälaelleen juuri ennen teoksen puoliväliä, muttei oikein saa kokonaisuutta pysymään kasassa – eikä se Mackintoshin toteuttama kohuttu juonenkäännöstemppukaan ole lopulta kovin kummoinen. Tämä arvostelu sisältään muutamia oleellisia juonipaljastuksia.

Jenna Gray menettää pienen Jacob-poikansa liikenneonnettomuudessa ja pakenee itsesyytösten vainoamana Walesin rannikolle. Siellä Jenna ryhtyy taiteilijaksi ottamalla valokuvia rantahiekkaan kirjoitetuista viesteistä, ja alkaa samalla hieroa vispilänkauppoja paikallisen eläinlääkärin kanssa. Lontoossa rikoskomisario Ray Stevens tasapainottelee perhe-elämän ja kuormittavan työn ristitulessa ratkoessaan Jacobin kuolemantapausta ja alkaa ajautua vaarallisesti kahden naisen loukkuun.

Ensimmäisen puolikas Annoin sinun mennä -romaanista kulkee hyvin tyypillisillä laduilla selvittämättömine rikoksineen ja orastavine romansseineen, kunnes pöytään räväytetään kaikkien aikojen kortti – uuden todistajanlausunnon myötä Jenna joutuu oikeuteen Jacobin surmaamisesta, ja paljastuu, ettei Jenna olekaan Jacobin äiti!

Mackintosh hämää lukijaa romaaninsa aikana nykykirjallisuuden kuluneimmalla tempulla eli jatkuvasti vaihtuvilla kertojilla, joiden takia Annoin sinun mennä -teoksen alussa luodaan hienovaraisesti vaikutelma siitä, että Jenna olisikin Jacobin äiti. Romaanin jälkimmäisellä puoliskolla puolestaan innostutaan entisestään leikittelemään kertojilla, kun siihen asti sivussa pidetyt erittäin tärkeät hahmot pääsevät valottamaan sekä Jennan omia taustoja että Jacobin kuolinillan tapahtumia.

Jennan hahmo ja tämän rankka elämäntarina ovat edellä mainituista huomattavasti mielenkiintoisempi kokonaisuus. Jennaa kaltoin kohtelevan ja henkisesti sairaan Ian-aviomiehen vinkkelistä esitetyt tapahtumat ovat kauhistuttavan häiriintyneitä, ja Annoin sinun mennä on synkimmissä kohdissaan ehdottomasti vaikuttavimmillaan. Jenna ja Ian ovat molemmat mielenkiintoisia ja sopivan ristiriitaisia hahmoja, joiden tekojen ja niiden seuraaminen on erittäin koukuttavaa ja palkitsevaa.

Sitä vastoin rikoskomisario Stevensin ympärille kyhätty kolmiodraama ja vaikean perhe-elämän seuraaminen ovat aika tylsää ja ennalta-arvattavaa luettavaa. Mackintosh ei ole parhaimmillaan dialogin kirjoittamisessa, ja laahaava parisuhdekuvaus tuntuu ympäripyöreän länkyttämisen säestämänä entistä tympeämmältä.
”Sinä rakastat työtäsi, Ray, ja se on minusta ihanaa. Se on osa sinua. Mutta minusta tuntuu ihan siltä, että lapset ja minä olemme olemassa vain jossakin taka-alalla. Tunnen itseni näkymättömäksi.”
   Ray avasi suunsa väittääkseen vastaan, mutta Mags vain pudisti päätään.
   ”Puhut Katen kanssa enemmän kuin minun kanssani”, hän sanoi. ”Näin sen tänä iltana – teidän välillänne olevan yhteyden. En ole typerä ja tiedän kyllä, millaista on, kun tekee jonkun kanssa pitkiä päiviä: silloin tulee puhuttua yhtä ja toista, ja se on ihan normaalia. Mutta se ei tarkoita, ettet voisi puhua minunkin kanssani.”
[s.309–310]
Annoin sinun mennä on taitavasti rakennettu romaani, joka kärsii kuitenkin ajoittaisesta hengettömyydestä. Jacobin kuolema ja Jennan todellinen suhde Jacobiin eivät ole todellakaan esimerkiksi Joël Dickerin Baltimoren sukuhaaran tragedian murhamysteerin kaltaisia monimutkaisia rakennelmia, vaan Mackintosh pelaa huomattavasti vaatimattomimmilla panoksilla. Juonenkäänteet ja yllätykset tuntuvat kuitenkin itseään suuremmilta ja kokonaisvaltaisemmilta lukijaparan jatkuvan hämäämisen ja puijaamisen myötä – tämä on toki kunnioitettava saavutus.


Petter on onnistunut välttelemään ajokortin hommaamista ainakin tähän asti.

Alkuteos: I Let You Go
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2014
Suomennos: Päivi Pouttu-Deliere
Kustantaja: Gummerus
Sivumäärä: 414
Kansikuva: Hannah Wood
Lajityyppi: jännitys, kollaasiromaani, psykologinen romaani
Mistä saatu: arvostelukappale

sunnuntai 28. toukokuuta 2017

Yuri Herrera: Kartellin trubaduuri


Yuri Herreran rikosromaani Kartellin trubaduuri kertoo kovaonnisesta Lobo-muusikosta, joka onnistuu pääsemään mukaan pahamaineisen huumeparonin hoviin. Kovasta rikollispomosta ylistyslauluja lurittava trubaduuri huomaa kuitenkin olevansa ennen pitkää liemessä korviaan myöten, kun Kuninkaaksi kutsutun nilkin imperiumi alkaa sortua ja Lobo kiinnostuu liikaa väärästä naisesta.

Herrera kuvaa romaanissaan Kuninkaan hovin ja tämän hämärähommista rakentuvan liiketoiminnan hidasta tuhoutumista Lobon silmin ja pyrkii kiertämään genren pahimpia kliseitä sekä omien ideoiden huutavaa pulaa runollisen kauniilla kielellä. Jälkimmäinen tuo Kartellin trubaduuriin mukaan parhaimmillaan satumaisen värikkään ja mielenkiintoisen tunnelman. Niiden myötä varsinkin erilaiset miljöiden kuvaukset tuntuvat heti kiinnostavammilta ja persoonallisemmilta.
Ihmisiä oli joka puolelta, maailman joka kolkasta, autiomaan takaa. Paikalla oli jopa sellaisia, jotka olivat nähneet meren. Ja naisia, jotka astelivat kuin leopardit, ja jättimäisiä sotureita, joilla oli kasvoissaan arpisia kunniamerkkejä, ja siellä oli intiaaneja ja mustaihoisia ja vieläpä kääpiökin. Hän kulki keskustelevien ryhmien ohi ja höristi korviaan, hän halusi kuulla, mistä he puhuivat. He jutustelivat vuorijonoista, metsistä, merenlahdista ja korkeista huipuista hänelle tuntemattomalla puheenparrella: ”y” lausuttiin ”ch”, s:t olivat mykkiä, ja joidenkin ihmisten ääni nousi ja laski kuin he olisivat matkustaneet joka lauseessa; oli selvää, etteivät he olleet kotoisin miltään tavanomaiselta seudulta. [s.17–18]
Aiemmin mainitsemani pula omista ideoista on huomattava ongelma – väkivaltaiset pettureiden mestaukset ja muut veriset episodit romaanin ensimmäisellä puolikkaalla ovat kliseisyydessään heikosti toteutettuja ja irrallisia kohtia, joita olisi voinut karsia entisestään. Jälkimmäisellä puolikkaalla Lobon, Kuninkaan ja kahden miehen välillä rimpuilevan, Hupakoksi nimitetyn naisen välinen kolmiodraama nousee suureen rooliin, eikä sekään onnistu pelastamaan kokonaisuutta. Kuningas ja Hupakko jäävät molemmat todella etäisiksi ja epäloogisesti toimiviksi hahmoiksi, ja varsinkin Kuninkaan ja Lobon odotetun välirikon kuvaus miltei huvittaa kömpelyydessään.

Kartellin trubaduuri on parhaimmillaankin keskinkertaiseksi jäävä mutta ihailtavan sinnikkäästi erilaista lähestymistapaa genreensä soveltava kokonaisuus, joka voi olla lajityyppiin tottuneille liiankin eksoottinen ja kikkaileva elämys. Se herättääkin lopulta kysymyksen siitä, kenelle Herrera on romaaninsa lopulta suunnannut – sen runollisuus karkottanee perinteisempien dekkarien ystävät tiehensä, ja vähän enemmän odottavat väsähtänevät onton tarinan ja siinä tarkoituksetta sätkivien hahmojen kanssa.


Petter suri aina lapsena Asterix-sarjakuvien väärinymmärrettyä Trubadurixia, joka nautti seikkailuiden lopussa pidetyistä juhlista puuhun sidottuna.

Alkuteos: Trabajos del reino
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2008
Suomennos:
Einari Aaltonen
Kustantaja: Sammakko
Sivumäärä: 123
Kansikuva:
Riikka Majanen
Lajityyppi: jännitys
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

torstai 25. toukokuuta 2017

Miki Liukkonen: O
















Miki Liukkosen O on kannesta kanteen riemastuttavan kovakouraista tukkapöllyä suomalaiselle kaunokirjallisuudelle. Kyseessä on jo nyt yksi merkittävimmistä kotimaisen kirjavuoden teoksista, josta tullaan puhumaan ja keskustelemaan varmasti vielä pitkään.

O seuraa useita keskenään risteäviä tarinalinjoja, jotka käynnistyvät yliopisto-opiskelija Emilia Jensenin itsemurhasta keväällä 2013. Liukkonen marssittaa Jensenin teon jälkimaininkeja kuvatessaan esille muun muassa munakoisoja soittavan yleisen kirjallisuustieteen professorin, kaksi tuntia tulevaisuudessa elävän romaniklaanin, ahdingossa elävän tanskalaisen liukumäkisuunnittelijan, Espanjassa mierolaisena elävän ja Nikola Teslan salaisiksi jääneistä tutkimuksista kiinnostuneen unkarilaisen mestaripianistin sekä neuroottisista jäsenistä koostuvan uimajoukkueen, jota luotsaa Ilmestyskirjaa ulkomuistista siteeraava kreikkalaistaustainen valmentaja. Muutenkin erikoiset hahmot joutuvat O:n edetessä mukaan uskomattomiin seikkailuihin, joista en halua tässä vaiheessa vielä paljastaa mitään – ne limittyvät huikeilla tavoilla pitkin romaania.

Liukkonen on haastatteluissaan myöntänyt olevansa amerikkalaista proosaa armotta myllänneiden Thomas Pynchonin ja David Foster Wallacen suuri ystävä, ja miesten perintö näkyy erittäin vahvasti O:n sivuilla. Liukkosen tiiliskiven nurinkurinen hahmogalleria tuo mieleen Pynchonin Painovoiman sateenkaaren ihan yhtä sekalaisen seurakunnan, ja O:ssa varsinaisen tarinan alareunoilla versovat alaviitehetteiköt rehottavat yhtä vallattomina kuin Wallacen kaunokirjallisissa töissä – alaviitteet täydentävät kautta linjan muutenkin runsasta tarinaa, ja erityisesti romaanin alussa ne antavat mukavasti viitteitä tulevasta.
Solanum melongena, tuttavallisemmin munakoiso, on koisokasvien heimoon kuuluva monivuotinen kasvi. Sen historian tiedetään ulottuvan aina 4000 vuoden taakse Intiaan, joskin Euroopassa munakoisojen viljely alkoi vasta 1600-luvulla. 31

31”Ei liene sattumaa, että myös romanien tiedetään saapuneen Intiasta Eurooppaan 1600-luvulla”, populaatiogeneetikko Eero Kivi sanoi vastikään aloittaneen ”Radio Nyt” -kanavan haastattelussa, jonne hän oli saapunut jalostusgeneetikko Oula Einolan kanssa avaamaan kohututkimuksensa väitettä romanien ja munakoisojen geneettisestä yhteydestä. [s.180]
Monista teemoista ammentavan O:n ytimen muodostavat kuitenkin mielenterveysongelmat ja ennen kaikkea pakko-oireiset häiriöt, joihin Liukkonen sukeltaa empimättä. O on hitaasti etenevä romaani, joka omistautuu aiheelleen ihailtavan kokonaisvaltaisesti Painovoiman sateenkaarta muistuttavalla intohimolla – Liukkonen yksinkertaisesti kertoo kaiken hahmoistaan vuolaana virtaavan proosansa seassa. Tässä mittakaavassa toimivaa ja näin kokonaisvaltaista kaunokirjallista elämystä en ole tähän mennessä päässyt kokemaan suomalaisen kaunokirjallisuuden puolella.

Liukkonen tuntuu yksinkertaisesti livahtaneen tasolle, jolle pääsemistä kukaan ei ole aiemmin tohtinut edes yrittää – ja onnistuu uskomattomalla tavalla pitämään vellovan kokonaisuuden hallinnassa. O on näet varsin hahmovetoinen romaani, jonka lukuisat henkilöt pitävät edesottamuksineen meiningin todella mielenkiintoisena. Liukkonen onnistuu avaamaan hahmojaan kiitettävästi ja näyttämään näiden mielenterveyden ongelmia armottoman nöyryyttävästi mutta myös varsin inhimillisen ymmärtäväisesti kuvattuina – eräs sosiaalisia tilanteita kammoava yliopisto-opiskelija kommunikoi pelkästään muistilapuille rustattujen viestien varassa ja uimajoukkueen taikauskoiset voittovarmistelut ovat tragikoomista luettavaa.

Liukkonen onnistuu kuvaamaan loistavasti mielenterveysongelmien suhdetta mieltä kuormittavaan nykyaikaan. Ajankuvan ja hahmojen mielenmaailman kuvaus tuntuu erittäin uskottavalta ja se toimii loistavasti selkärankana, jota muuten niin löyhäjuoninen tiiliskivi tarvitsee kipeästi.
Erik ymmärsi (samalla kun nielaisi liukenemattoman jääpalan) ettei hän ollutkaan laiska vaan päinvastoin liian aktiivinen, sisäisesti, jatkuvan informaatiotulvan syövyttämä ja siksi mihinkään kykenemätön olento (”kun selitämme maailmaa, teemme siitä lopulta vain monimutkaisemman”, prof. Alfgren oli sanonut kerran, ja Erik muisti tuolloin ajatelleensa Algrenin sanovan niin vain koska ei itse ollut sanonut mitään tieteellisesti merkittävää, hänestä se oli ollut vain tyypillisen katkeran professorin kyyninen huomautus, eräänlaista älyllisen vastuun välttämistä…) – tämänkaltainen staattinen aktiivisuus, obsessiivinen analysointi, oli mahdollista ainoastaan nykyaikana, koska nykyajan obsessiivinen ”ajan henki” kurotti vaikutuspiirinsä kaikkiin ja kaikkeen ilman että ihmiset edes huomasivat; se oli kuin ihminen, joka seisoo tornadon keskellä hihattomassa paidassa ihmettelemässä aavemaista tyyneyttä ja päättää yllättäen leikata nurmikon. Erik ei ollut nihilisti tai välinpitämätön tai itsekeskeinen ihminen vaan ihminen joka välitti liikaa; hän välitti siitä mitä muut hänestä ajattelivat, hän piti huolen siitä, että muisti ottaa toiset huomioon ja toivoi, etteivät muut ajattelisi hänen tekevän niin vain, jotta nämä ajattelisivat hänestä hyvää, jolloin hänen tarkoitusperänsä olisivat tosiasiassa itsekkyyden ajamia. Hän tiesi eron itsekkyyden ja epäitsekkyyden välillä, osasi hyödyntää niiden eri nyansseja tietyissä tilanteissa tietyllä tavalla ja tiesi, että hän tiesi, kuinka näitä nyansseja olisi hyvä hyödyntää saavuttaakseen sitä ja tätä, ja että hän ei saisi ajatella pelkästään niin; hän oli uuden ja kummallisen nykyhengen osa, mutta samalla se, että hän oli tietoinen siitä, tästä osastaan, ei ollut pelkästään ratkaisu per se, vaan vice versa se oli paikallaan seisovan nyökyttelyä, se että hän tiedosti nykyelämän ytimessä vavahtelevan ylitietoisuuden oli yksi ylitietoisuuden muodoista, ja sen sijaan, että hän olisi sen tiedostamalla päässyt sen ulkopuolelle, hän olikin entistä syvemmin sen sisällä. [s.480–481]
O on Liukkosen omien sanojen mukaan lukijaystävällinen versio alun perin 1200-sivuisesta alkuperäisestä käsikirjoituksesta, ja ihailen sitä, miten WSOY:n kustantama versio ei tunnu tyhmennetyltä saati liiaksi terävöitetyltä kokonaisuudelta. Liukkosen proosa on kaunista ja maailmaa viipyilevästi kuvailevaa tekstiä. Kertoja saattaa unohtua kuvailemaan tarinan kannalta epäoleellisia Kööpenhaminan katuvilinää tai edellisillan bileiden jälkeisiä, kuntopyörien palvontaan keskittyvän kultin luona pidettyjen jatkojen tapahtumia näyttävästi ja mielenkiintoisesti.

Liukkosen kunnianhimo ja ”kaiken” kertomisen ympärille rakentuva härkäpäisyys ovat kuitenkin ajoittain ongelmallinen yhdistelmä – mukana on lopulta ehkä liikaakin selvää täytemateriaalia, jossa Liukkonen harhailee tyylillisen mukavuusalueensa ulkopuolelle. Luettelomaiset rienaukset nykymenosta jäävätkin vähän etäisiksi kokonaisuuksiksi, kun Liukkonen tyytyy listaamaan vähän jäykästi erilaisia nykyilmiöitä ilman sen kummoisempaa analyysiä. Nämä täytekohdat jäävät määrittelynsä mukaisesti vähän yhdentekeviksi.
Bittiavaruuden data on olemukseltaan erilaista kuin papyrusten data, se on sotkuisempaa ja epätarkempaa, lähinnä myös hyödytöntä, ja kohta se on 70 % kaikesta tiedosta, mitä meillä on. Sitten se on 84% ja sitten 96%. Se on näkymätön meri, johon me kuolematta hukumme, se on nykyajan ääni. Se kun laittaa kasvot liian lähelle television lumisadetta. Ja me hukumme. Tulemme osaksi sitä, muutumme itsekin tiedoksi, abstraktioksi. Verkkomaailma ihmisruumiin jatkeena. Se että ihminen on näkyvillä, kaiken aikaa, se ei voi olla vaikuttamatta siihen kuinka itsensä näkee… Nollien ja ykkösten kohisevat virrat halkovat ilmaa yhtenään, tälläkin hetkellä keväänlämpimässä bussissa syötetään bittiavaruutta kuin suurta mustaa sikajumalaa, tarjotaan sille kuvia, kuvia omasta naamasta tai sukuelimistä, tarjotaan sille mielipide, pomminteko-ohjeet, MS Paint -hakaristi ja vegaanisia reseptejä, annetaan sille rahaa, kryptovaluuttaa, bitcoineja, litecoineja, fanipostia ja videoita, loukkaus ja waveja, annetaan sille Rammsteinia, Brad Pittin kotiosoite ja no signal, syötetään sille feedi, kirjoitusvirheitä, virus ja silmää iskevä hymiö. [s. 509–510]
O on kaikessa syöksähtelevyydessään ja äkkivääryydessään kiinnostavasti ja yllättävän jouhevasti etenevä kokonaisuus, jonka kikkailut eivät useimmiten tunnu tekotaiteellisilta päähänpistoilta vaan ne nivoutuvat muuhun sisältöön varsin luontevasti – onhan romaanin kantavana ideana yksinkertaisesti kertoa ”kaikki”. Onkin lukijasta itsestään kiinni, onko ”kaikki” liikaa vai ei.


Petter laski viimeksi mäkeä Vuosaaren uimahallin aina yhtä jännittävässä vesiliukumäessä.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2017
Kustantaja: WSOY
Sivumäärä: 858
Kansikuva: Jussi Karjalainen
Lajityyppi: psykologinen romaani, scifi,
surrealismi, kollaasiromaani, fantasia
Mistä saatu: kirjastosta lainattu