Margaret Atwood: MaddAddam

Margaret Atwoodin MaddAddam-trilogian samanniminen päätösosa on hankala tapaus. Se vie Oryx ja Crake ja Herran tarhurit -romaanien aloittaman scifisaagan loppuun sinänsä tyydyttävästi mutta ei pääse lähellekään edellä mainittujen teosten loistavuutta.

Tässä vaiheessa on hyvä antaa spoilerivaroitus – arvostelu tulee sisältämään välttämättömiä juonipaljastuksia trilogian aikaisemmista osista. Jos taas olet lukenut ne mutta trilogian päättäminen englanniksi tuntuu haastavalta ajatukselta, ei hätää: MaddAddam on ilmestynyt viime keväänä Otavan kirjastossa Kristiina Drewsin suomennoksena Ihana maa.

MaddAddam alkaa tismalleen samasta kohdasta, johon Oryx ja Crake ja Herran tarhurit päättyivät. Homma lähtee kuitenkin saman tien varsin oudoille urille: Craken suunnittelemat naiivit, sinertävät ihmiskloonit vapauttavat Reniä ja Tobya piinanneet Verikuula-pahikset, ja Lumimies-Jimmy vajoaa aivan yhtäkkiä koomaan. Kloonit vaativat, että Tobysta pitää tulla heidän uusi profeettansa Jimmyn tilalle kertomaan tarinoita niin maailman synnystä, Crakesta kuin Oryxistakin.

Toby, Ren, tajuton Jimmy ja kloonijoukkio vetäytyvät turvaan entisistä Herran tarhureista koostuvan MaddAddam-joukkion tukikohtaan. Siellä kloonit ihastuvat sankarilliseen Zebiin, josta tähän itsekin rakastunut Toby joutuu kertomaan sankaritarinoita. Samalla sekä lukijalle että Tobylle paljastuu, kuinka Zebin johtama MaddAddam-joukkio ja Crake liittyvät nurkissa pyöriviin, Oryxia ja Crakea palvoviin sinihipiäisiin klooneihin. Selviytyjien taivalta ja salaisuuksien ratkeamista tosin haittaavat vähäinen ruuan saatavuus, metsissä vapaina ja kostonhimoisina riehuvat Verikuula-miehet sekä se, että osa ihmisnaisista onkin yllättäen raskaana – vauvojen isiä sattuvat vain olemaan Craken luomat kloonit.

Vähän omituisesta alkuasetelmasta huolimatta MaddAddam pääsee hitaasti mutta varmasti jaloilleen. Lukijasta kuitenkin tuntuu pitkin romaania, että Jimmyn hiljentäminen koomaan ja hiljaisen ja juron Tobyn nostaminen profeetan ja tarinankertojan asemaan on Atwoodilta todella epälooginen ja väkinäinen temppu. Vaikka taustalla on varmasti hyvä tarkoitus muuttaa ja ravistella trilogian vakiintuneimpia asetelmia, ei tunnu kuitenkaan uskottavalta, että ujosta ja käsistään kätevästä Tobysta muodostuu hetkessä pätevä tarinaniskijä – tämän klooneille kertomat kertovat jutut ovat liian viimeisteltyjä hahmon luonteen huomioon ottaen.

And Oryx was there too. Sometimes she was in the form of a woman with green eyes like yours, and sometimes she was in the form of an owl. And she laid teo smaller owl eggs, inside the giant Egg. One smaller egg wass full of animals and birds and fish – all her Children. Yes, and bees. And butterflies too. And ants, yes. And beetles – very many beetles. And snakes. And frogs. And maggots. And rakunks, and bobkittens, and Mo´Hairs, and Pigoons.
    Thank you, but I don´t think we need to list every one of them.
    Because we would be here all night.
    Let us just say that Oryx made very many Children. And each one was beautiful in its own special way.
    Yes, it was kind of her to make each and every one of them, inside the smaller egg that she laid. Except maybe mosquitoes.
    The other egg she laid was full of words. But that egg hatched first, before the one with the animals in it, and you are up many of the words, because you were hungry; which is why you have words insiden you. And Crake thought that you had eaten all the words, so there were none left over for the animals, and that was why they could not speak. But he was wrong about that. Crake was not always right about everything.
    Because when he was not looking, some of the words fell out of the egg onto he ground, and some fell into the water, and some blew away in the air. And none of the people saw them. But the animals and birds and the fish did see them, and ate them up. They were a different kind of word, so it was sometimes hard for people to understand the animals. They had chewed the words up so small. [s.352-3]

Tobyn Zebistä kertomat seikkailut avaavat hahmon taustojen ohella MaddAddam-trilogiasta uusia asioita. Lukijalle selviää lopultakin muun muassa, kuinka Crakena tunnettu Glenn ja Zeb tapasivat ja miten MaddAddam-porukka sai alkunsa. Näistä arvoituksista varsinkin ensimmäisen asetelma on herkullinen, sillä maailmanlopun yhdessä Jimmyn ja Oryxin kanssa junaillut Craken hahmo on jäänyt trilogian aikaisemmissa osissa hämäräperäiseksi hahmoksi

Tässä on ongelmana vain se, että Atwood ei paljasta Crakesta mitään oikeasti uutta, vaan antaa arvokasta sivutilaa ehkä koko MaddAddam-trilogian tylsimmälle hahmolle eli Zebille. Atwood jaksaa vatvoa Zebin kiemuraisia perhesuhteita ja tämän edesottamuksia muun muassa laittomalla karhufarmilla –  ne kierrättävät turhan paljon varsinkin Herran tarhureissa nähdyn rähjäisen scifidystopian maisemia ja elementtejä. Zebin hahmon avaaminen näin suureen rooliin tuntuu yksinkertaisesti liian varman päälle pelatulta: kunpa Craken hahmo olisi saanut samanlaisen tai edes vähän syvällisemmän käsittelyn!

Edellä mainitut, historiallisten henkilöiden mukaan nimetyt kloonit ovat aiempaa tärkeämmässä ja suuremmassa roolissa, mutta tulokset vain ovat jälleen vaihtelevia. Mieleltään vähän yksinkertaiset kloonit kummastelevat kyynistyneiden ihmishahmojen sananvaihtoa ja sananvalintoja useaan otteeseen, eikä Atwood ei oikeastaan saa tästä asetelmasta revittyä irti muuta kuin pöljää huumoria.

”You´ve had a nightmare”, she [Toby] says gently.
”No. I didn´t. Not about that. Oh fuck.” Jimmy lies back, closes his eyes. ”Oh fuck.”
”Who is this Fuck?” says Abraham Lincoln. ”Why is he talking to this Fuck? That is not the name of anyone here.”
[--] ”You can´t see him”, says Toby a little desperately. ”Only Jimmy, only Snowman-the-Jimmy can see him. He´s –”
”Fuck is a friend of Crake´s?” asks Abraham Lincoln.
”Yes”, says Toby. ”And a friend of Snowman-the-Jimmy.”
”This Fuck is helping him?” says one of the women.
”Yes”, Toby says. ”When something goes wrong, Snowman-the-Jimmy calls on him for help.” Which is true, in a way.
”Fuck is in the sky!” says Blackbeard triumphantly. ”With Crake!” [s.179]

Atwood ei siis oikein osaa hyödyntää kloonien potentiaalia vaan lähinnä väläyttää mielenkiintoisimpia niihin liittyviä ideoita ja teemoja. Hän unohtaa koko MaddAddamin ajaksi esimerkiksi sen, että osa ihmisnaisista odottaa klooneille lasta – kahden ihmislajin outo yhteenliittymä käsitellään nopeasti alta pois romaanin lopussa eikä siitä oteta todellakaan kaikkea irti.

MaddAddamissa on kuitenkin muutamia erittäin mielenkiintoisia ideoita, joita Atwood ei ole vesittänyt. Merkittävin niistä on ihmiskunnan rippeiden ja gemakko-tappasikojen liitto, jolloin Toby ystävineen ja ihmisen aivokuorta korviensa väliin saaneet töpselikärsät lyövät viisaat päänsä yhteen Verikuula-vihulaisten voittamiseksi.

Sika-armeijan rinnalla sotaan marssiminen on Atwoodin omituista scifiä parhaimmillaan, persoonallisimmillaan ja omimmillaan – näinä harvoina hetkinä MaddAddam osoittaa kuuluvansa Oryxin ja Craken ja Herran tarhureiden kanssa samaan porukkaan. Valitettavasti lopullinen välienselvittely Paradiisi-teknologiakeskuksen uumenissa valahtaa liian ennalta-arvattavaksi ja itsestäänselväksi räiskinnäksi.

MaddAddam on kieltämättä jäänyt epäkiitolliseen alkuasemaan, sillä trilogian erinomaisten alkuosien jälkeen odotukset loppuhuipennusta kohtaan ovat kasvaneet erittäin korkeiksi. Päällimmäinen MaddAddamista jäävä tunne onkin selvästi havaittava väsymys ja tutun aineksen kierrättäminen. Voi olla, että Atwood on pannut kaikkensa saman tarinan eri puolikkaita edustaviin Oryxiin ja Crakeen ja Herran tarhureihin eikä löpöä ei ole yksinkertaisesti riittänyt viimeiseen vetoon.

Petter on sikojen liittolainen viimeistään joulupöydässä.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2013

Kustantaja: Virago

Sivumäärä: 474

Kansikuva: Victoria Sawdon

Lajityyppi: scifi, seikkailu

Mistä saatu: omasta kirjahyllystä