torstai 10. joulukuuta 2015

Colin Meloy, Carson Ellis: Sysimetsän valtakunta


Colin Meloyn kynäilemä ja Carson Ellisin kuvittama Sysimetsän kronikat -fantasiatrilogia on tarjoillut viihdyttävää mutta vähän persoonattomaksi jäävää fantasiaa. Sarjan päätösosa Sysimetsän valtakunta ei pane yhtään paremmaksi vaan jää valitettavasti kolmikon heikoimmaksi lenkiksi.

Sysimetsän valtakunta käynnistyy suoraan Maanalaisen Sysimetsän tapahtumien jälkimainingeista ja seuraa kaikkiaan kolmea suurta tarinalinjaa. Sankaritar Prue ja tämän toveri Curtis ovat joutuneet erilleen toisistaan ja yrittävät pärjätä omilla tahoillaan: Prue tekee parhaansa löytääkseen toisen leluntekijän ja näin herättääkseen sekasortoon vaipuneen Sysimetsän oikean hallitsijan, kerran jo kuolleen ja robotiksi muutetun Aleksei-prinssin henkiin.

Curtisin siskot Rachel ja Elsie puolestaan piileskelevät sotatantereeksi muuttuneella teollisuusalueella, ja sitä hallinnoiva Brad Wigman yrittää saada näppinsä kiinni Sysimetsän luonnonvaroihin. Ennen pahan teollisuuspampun pysäyttämistä Rachelin, Elsien ja muiden orpolasten on pelastettava vangitut ystävänsä Wigmanin päämajana toimivasta korkeasta tornitalosta – uskaliaaseen operaatioon on kuitenkin luvassa apua niin tyhjästä ilmestyviltä ranskalaisilta vastarintaliikkeen miehiltä kuin orpokotia rautaisella kädellä luotsanneelta, sittemmin seonneelta Joffrey Unthankilta. Ellis pitää kuvituksineen jälleen huolta siitä, että persoonalliset hahmot pääsevät esille hienon toteutuksen kera.

Samaan aikaan Sysimetsän Toukoneidoksi valittu Zita saa eteensä eriskummallisen tehtävän, kun kärsivä henki pyytää tätä keräämään henkiinmanaamiseensa tarvittavia tavaroita. Hyvä tarkoittava Zita tajuaa kuitenkin liian myöhään herättävänsä Sysimetsä-ykkösosan pahiksen, leskiruhtinatar Aleksandran takaisin elävien kirjoihin hämmentämään soppaa entisestään.


Vaikka Meloyn kunnianhimo on selkeästi kasvanut Sysimetsän kronikoiden osien kirjoittamisen myötä, onnistuu myös toteutus pysyttelemään miehen visioiden tasolla. Tarinalinjoista tärkeimmät toimivat ja kulkevat luontevasti eteenpäin – Pruenkin edesottamuksia jaksaa taas seurata, kun tämä on erotettu rasittavasta Curtisista.

Mukana on runsaasti mielenkiintoisia fantasiaelementtejä, joista lukisi enemmänkin ja joiden rohkeampi käyttäminen olisi tehnyt koko fantasiatrilogiasta huomattavasti persoonallisemman ilmestyksen. Esimerkiksi uhrejaan aivoihin luikertelevalla sienellä (!) huumaavat Synodi-kultin jäsenet saavat aivan liian vähän huomiota.



Rachelin, Elsien ja vastarintaliikkeen jäsenten soluttautuminen Wigmanin torniin on puolestaan jännittävää luettavaa, eikä räjähtävä pakomatka tornista Unthankin ja Wigmanin välienselvittelyllä varustettuna ole sekään hassumpaa luettavaa. Tiivis toimintajakso Sysimetsän valtakunnan keskellä raikastaa ja piristää muuten perinteisen fantasiamaailman loppurähinöitä sekä hahmojen kiusallisen kökköä sanailua.
”Kuka sinä olet?” Michael tivasi. ”Ja mitä sinä teet täällä Teollisuusalueen laitamilla?”
”Kuulkaas nyt”, mies sanoi. ”En minä ole teille mikään uhka. Minähän olen teidän puolellanne!”
”Hiljaa”, Michael kivahti. ”Vastaa kysymykseen.”
Mies huokaisi syvään ja sanoi: ”Nimeni on Nico. Nico Posholsky.” Hän vilkaisi lapsiin kuin seuraavaa lausettaan harkiten. ”Kuulun Chapeaux Noirsiin.”
”Ai
mihin
?” älähti Elsie, joka oli tunkenut siskonsa viereen aivan joukon eteen. Hän vilkuili vierustovereitaan. ”Mitä hän oikein sanoi?” Elsie kysyi.
”Se taisi olla puolaa”, joku orvoista arveli.
”Ei vaan
ranskaa
”, oikaisi Rachel, joka oli opiskellut sitä vuoden verran.
”Ahaaaaaa”, väkijoukko henkäisi ihaillen.
”Se tarkoittaa mustaa kakkua”, Rachel jatkoi omahyväinen hymy huulillaan.
”Ei vaan mustia hattuja”, tuoliin sidottu mies korjasi. ”Se tarkoittaa mustia hattuja.”
[s.79-80]
Sysimetsän valtakunnan suurimpina heikkouksina ovat naiivin hölmö Zita ja kostonhimoinen, muratiksi itse muuttunut Aleksandra, jonka kerrostalon kokoiset murattikloonit runnovat Sysimetsää romaanin lopussa. Zita ei ole järin kiinnostava hahmo, vaikka tämä onkin menettänyt äitinsä traagisesti ja päättää sitten jonkin keittiöpsykologiaprojisoinnin myötä auttaa poikansa menettänyttä Aleksandraa palaamaan Sysimetsään.

Näin ontuvasti perusteltu Aleksandran paluu on päälleliimatun oloinen juonne tarinassa, eikä Meloy yksinkertaisesti osaa ottaa kuviosta tarpeeksi irti saadakseen sitä kantamaan. Tästä kertoo myös se, että Aleksandran ja Aleksein odotettu ja pelätty kohtaaminen romaanin loppupuolella ei oikeastaan lopulta muuta tai ratkaise mitään. Aleksandran paluu tuntuu turhan paljon vanhan, hyväksi havaitun materiaalin kierrättämiseltä ja mielikuvituksettomalta. Niljakkaat Joffrey Unthank ja Brad Wigman kyllä osoittivat, että Meloy osaa luoda mielenkiintoisia, uusia konnia, eikä nyt viimeisessä osassa olisi ollut mitään syytä alkaa ujostella!



Kokonaisuutena Sysimetsän kronikat on ollut melkoista laadullista vuoristorataa, vaikka Meloy on kehittynyt kirjoittajana ja tarinankertojana. Siksi onkin harmillista, että viimeisen osan viime hetkillä tapahtuva romahdus jättää todella pahan jälkimaun Pruen ja muiden seikkailuista. Vaikka Meloyn hahmot eivät olekaan fantasiakirjallisuuden terävintä kärkeä, Sysimetsän kronikoiden rentoa ja lapsekkaan riehakasta meininkiä jää kyllä omalla tavallaan kaipaamaan. Harmi vain, että loppuhuipennus jäi tällaiseksi lässähdykseksi.


Petter ei ole koskaan ollut spiritismi-istunnossa.

Alkuteos: Wildwood Imperium: The Wildwood Chronicles, Book 3
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2014
Suomennos: Peikko Pitkänen
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 576
Kansikuva: Carson Ellis, Dana Fritts ja Markus Pyörälä
Lajityyppi: fantasia, seikkailu
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti