Oslolainen Rino on ylipainoinen 34-vuotias mies, joka asuu isänsä omistamassa kämpässä eikä hänellä ole ystäviä saati minkäänlaista sutinaa vastakkaisen sukupuolen kanssa. IT-alan töitä kotoaan käsin tekevä Rino ei pääse kuitenkaan hautautumaan ihan kokonaan itseinhon, pornon ja roskaruuan syövereihin, kun hänen isänsä päättää antaa yhden asuntonsa huoneista vuokralle.
Yhtäkkiä Rino huomaa elävänsä yhdessä nuoren ja käsittämättömän seksikkään Marian kanssa, jonka sosiaalisiin piireihin hän pääsee mukaan. Maria muuttaa Rinon elämän kertaheitolla, mutta kestääkö päähenkilön pää vapaamielisen Marian kanssa asumista ja tämän vähintään yhtä kauniiden kavereiden kanssa hengaamista? Näistä tunnelmista käynnistyy norjalaisen Lars Ramslien provosoiva romaani Fatso.
On mielenkiintoista, että länsimaisen yhteiskunnan seksiä ja seksuaalisuutta korostavaa maailmankuvaa käsittelevällä Fatsolla on paljon yhteistä Jennin aikoinaan arvosteleman Chuck Palahniukin Tukehtuminen-romaanin kanssa. Palahniukin teos tosin lähestyy ilmiötä ihan toisesta ääripäästä kuvatessaan seksiriippuvaisen Victor Mancinin elämää – Rino puolestaan on jäänyt oikean naisen puutteessaan jumiin pornon katselemiseen, mikä värittää hänen ajatteluaan vääjäämättä. Se saa Rinon esimerkiksi kassaneitiä ihaillessaan kuvittelemaan pornoelokuvien kliseiden kautta, miten joku kohta jo nussii Cathrinea. Se joku ei vain koskaan ole Rino.
Rakkaimpasi on kutsunut kylään ystävän kylään. Erityisen ystävän. Ystävän jota et tapaa usein. Ystävän, johon te tutustuitte etelässä. Hän makaa sohvalla tv:n edessä, kun taas rakkaasi istuu nojatuolissa jalat rahin päällä, kaukosäädin toisessa kädessään, olut toisessa. He katsovat jalkapalloa. Ystävä, jota et tapaa usein. Ja tiedät, miksi hän on paikalla. Tiedät, mitä se merkitsee, miksi hän on tullut, miksi hänet on kutsuttu. Hymysi ulottuu korvasta korvaan.Fatson alkupuoli on täynnä vastaavia, hiukan kiusallisia kohtauksia, jotka kuitenkin avaavat Rinon jämähtänyttä ja vääristynyttä maailmankuvaa seksistä ja sen harrastamisesta. Samalla Ramslie tulee korostaneeksi oman romaaninsa asenteellista ja pornahtavaa alkuasetelmaa, jossa kaunis ja estoton nuori nainen tulee opettamaan puutteessa elävälle peräkammarin pojalle rakkauden temput.
Tulet saamaan munaa.
Ei mitään aloituslauseita, sinua ei tarvitse pyytää. Katsot rakkaintasi, sitten kuljet lattian poikki kauppakassien jättämät painaumat käsissäsi. Avaat miehesi ystävän sepaluksen. Ette edes suutele. Avaat hänen sepaluksensa ja työnnät jo kovana seisovan kalun suuhusi. Rakkaasi kääntää tuolinsa kohti sohvalla tapahtuvaa näytöstä. Sinulla on yhä työasu päälläsi, rinnassasi pieni muovikyltti, jossa on nimesi: Cathrine. Sormesi haisevat yhä pakasteporkkananpussin muovilta.
Ojentaudut rakastasi kohti. He nuolevat sinua kaikkialta.
Aivan kuin kalut työntäisivät kokemuksen, muiston paksukaisesta, syvälle sisällesi. Sitä ei koskaan tapahtunut, olet puhdas. He tulevat hiuksillesi, työasullesi, rinnoillesi, kasvoillesi. Ja päivä on pelastettu. Tämän jälkeen et ainakaan ole enää tylsä. [s.18]
Juuri Marian hahmo onnahtaakin todella pahasti Fatsossa. Rinoa huomattavasti nuorempi tyttö näyttäytyy täydellisenä vastakohtana epäsosiaaliseen ja ylianalyyttiseen päähenkilöön nähden: Maria saattaa tämän tullessa kotiin olla parvekkeella alasti ottamassa aurinkoa, vaihtaa bileissä miestä kuin viimeistä päivää Rinon ihmetellessä vieressä ja ihastella hetken kuluttua kaverinsa kanssa Rinon ilmeisen isoa vehjettä.
Tällainen menninkäisen ja päivänsäteen seksuaalissävytteinen suhde tuo nurjalla tavalla mieleen John Greenin Kaikki viimeiset sanat- ja Paper Towns -romaanien naispäähenkilöt, jotka vievät kiltit päähenkilöpojat pahoille teille. Nyt kun vastaan on tullut Alaska Youngin ja Margo Roth Spiegelmanin lisäksi jo kolmas samanlainen hahmo, lienee sopivaa esittää kysymys: onko tuollainen asetelma Ramslien ja Greenin jonkinlainen fetissi, jota he yrittävät elää todeksi kirjoittamiensa teosten kautta? Oli miten kyökkipsykologiaa tai ei, Fatson asetelmallisuus ei ihan hirveästi innosta tarttumaan teokseen.
Kunhan kirjankannet on kuitenkin saanut auki, Fatsoon on helppoa jäädä koukkuun. Ramslie kirjoittaa sujuvasti ja juoni etenee kovaa vauhtia eteenpäin, semminkin kun se ei ole mitenkään monimutkaisimmasta päästä; Palahniukin teoksen moniulotteisuus ja tapa tutkailla yliseksualisoitunutta yhteiskuntaa on kattavampaa ja mielenkiintoisempaa luettavaa.
Marian ohella myös Rinon elämässä aiemmin vaikuttaneet naiset saavat kyytiä. Edel kiristää Rinolta rahaa väittämällä, että Rino sai tämän vuosia sitten raskaaksi, ja Edel joutui itse maksamaan aborttinsa. Rinon lukioaikainen heila Eli ei uskonnollisuutensa vuoksi mennyt vuoteeseen ennen papin aamenta, mutta otti mielihyvin vastaan Rinoilta hyväilyjä ja muuta antamatta itse mitään takaisin. Hyväksikäyttö, valehtelu ja huijaaminen kuuluvat Fatson naisten ominaisuuksiin erottamattomasti, mikä tekee mielenkiintoisista hahmoista masentavan sovinistisesti kuvattuja.
Toisaalta Fatson hyvin henkilökohtainen tapa lähestyä Rinon ongelmia on mielenkiintoista vaikkakin itseään toistavaa; toki on realistista, että yksinäisen ja sisäänpäin kääntyneen ihmisen ajatukset askartelevat jatkuvasti samoissa asioissa. Ramslie onnistuu taitavasti kuvaamaan Rinon tuntoja ja ajatuksia, vaikka tekeekin sen varmasti tarkoituksella erittäin provosoivasti. Päähenkilön ajatuksenjuoksu tuokin mieleen Timo Hännikäisen pakkoselibaattia käsitelleen teoksen Ilman, jonka esseissä miehiä juoksuttava ja kranttu naisväki sai nenilleen – näin käy myös Rinon päässä.
Miehiä ei voi raiskata. Muka. Miehet eivät koskaan sano ei. Miehet ovat rakkeja, jotka ovat aina ylipuhuttavissa. Oikeastaan miehillä ei pohjimmiltaan ole toiveita. Miehillä ei ole persoonallisuutta. Jos haluat maata kaiken ja kaikkien kanssa, jos sinulla ei ole toiveita, ei persoonallisuutta, silloin olet pahainen rakki.Fatso on myös moraalisesti kummallinen teos, joka suhtautuu syrjäytymiseen yllättävän leppoisasti ja optimistisesti. Edellä olevan kaltaisia kohtauksia lukiessaan tekee mieli hypätä kirjan maailmaan, käskeä Rino ulos asunnostaan ja näyttää tälle, että ihmissuhdeasiat eivät ole noin mustavalkoisia.
Miehillä ei ole myöskään oikeutta sanoa ei. Silloin olet torjunut naisen ja loukannut naista. Jos yhtäkkiä keksitkin toiveita, jos ilmaiset, mitä toivot naiselta, ja jos toive ei eroa mitenkään tylsästä ja normaalista, olet sovinisti. Siksi en halua maata kenen kanssa tahansa. Haluan päättää kenen kanssa makaan. Haluan maata jonkun kanssa, joka on mielestäni kaunis. Olen nirso. Olen persoonallinen. [s.34-5]
Ramslie kuitenkin antaa teoksellaan ymmärtää, että kannattaa vain jäädä kotiin odottamaan parempaa ja isän järjestämää seksikästä vuokralaista, jonka myötä elämä muuttuu. Tällaisen mallin antaminen on vähän nurinkurista: jos ei ole valmis antamaan itsestään mitään ihmissuhteissa, harvoin saa mitään vastineeksi. Fatson maailmassa näin ei kuitenkaan ole, mikä tuntuu epärealistiselta ja vähän hölmöltä. Toisaalta on vaikeaa kuvitella, millä tekosyyllä Ramslie olisi saanut Rinon muuttamaan tapojaan ja näin käynnistämään kirjan tapahtumat.
Fatso on tärkeistä asioista, kuten seksistä ja rakkaudesta, ammentava yhden miehen tragedia, joka herättää voimakkaita reaktioita niin puolesta kuin vastaankin. On kuitenkin hyvä muistaa, että Ramslien koko romaani on oikeastaan yhtä isoa provokaatiota, jolla tämä selkeästi pyrkii peittelemään yksinkertaisen ja heppoisen tarinansa heikkouksia. Fatso jääkin romaanina vähän puolitiehen, sillä pelkkä huutelu ei vie maaliin asti.
Petter söi viime kesänä ihan liikaa mansikoita.
Alkuteos: Fatso
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2004
Suomennos: Jaana Palanterä
Kustantaja: Kustannusosakeyhtiö Nemo
Sivumäärä: 319
Kansikuva: Egil Haraldsen
Lajityyppi: kehitysromaani
Mistä saatu: kirjastosta lainattu
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti