Kuumia ja loputtomia öitä, toteutumattomia unelmia, ankeaa ja köyhää arkea ja hiljaista, välillä pelottavan äänekkääksi muuttuvaa raivoa: näistä on Silvia Avallonen palkittu ja ylistetty esikoisteos Teräs tehty. Kahden Toscanassa Piombinon työläiskaupungissa elävän perheen edesottamuksia seuraava tarina onkin mielenkiintoista ja mukaansatempaavaa luettavaa ongelmistaan huolimatta.
Kesällä 2001 Anna Sorrentino ja Francesca Morganti ovat kolmetoistavuotiaita ja ikuisia ystäviä, jotka pakenevat yhdessä pahaa maailmaa hauskanpidon pariin. Annan isä Arturo on saanut kenkää työpaikastaan jäätyään kiinni bensavarkaudesta ja yrittää tulla toimeen hämärähommilla, jotka koettelevat perhesuhteita Annaan, tämän veljeen Alessioon sekä lasten äitiin Sandraan. Ei tosin sillä, etteikö Alessiollakin olisi vaikeaa – tämä rimpuilee suhteessaan kauniiseen Elenaan ja tekee kavereidensa kanssa pikkurikoksia, kun seudun tärkeimmän työllistäjän eli terästehtaan johtajat aikovat panna lapun luukulle. Francesca ja hänen äitinsä Rosa taas kärsivät väkivaltaisen perheenisän Enricon käsissä, jolla on myös ikävä tapa kiikaroida rannalla bikineissä keimailevaa tytärtään.
Lisää draamaa on luvassa, kun paljastuu, että Francesca pitää Annasta muutenkin kuin ystävänä, ja muutenkin epävarmat tunteet pääsevät kuohahtamaan tavoilla, jotka kiinnostavat ja pelottavat tyttöjä. Samaan aikaan Alession komea kaveri Mattia palaa Venäjän öljylautoilta kolmiodraaman kolmanneksi kulmaksi. Kesä 2001 tuhoaakin lopulta tyttöjen välit kokonaan. He menevät eri kouluihin, hankkivat uusia ystäviä ja ajautuvat melkoisten koettelemusten jälkeen taas yhteen.
Avallone onnistuu hienolla tavalla kuvailemaan kahden nuoren tytön näennäisesti turvallista mutta miehiin kohdistuvan epävarmuuden jäytämää elämää. Anna ja Francesca näet suhtautuvat isiinsä yllättävän vihamielisesti ja armottomasti, kun taas suhde rannalla oleviin poikiin on vähintään yhtä kieroutunut: poikia kiehtova tyttöjen naisellisuus tuntuu tekosyyltä kiusoitteluun ja keimailuun – muuhun tytöt eivät tunnu pystyvän eikä heidän nuoruutensa takia tarvitsekaan. Avallone kuvailee tyttöjen kauneutta suorastaan musertavan ihailevasti.
Kaikki kääntyivät katsomaan Francescaa. Hänen vaaleaa varttaan, tapaa jolla hän liikkui väkijoukossa väistellen surffilautoja ja kellukkeet käsivarsissaan juoskentelevia lapsia, ohittaen veltot lippalakkipäiset vanhukset, jotka kääntyivät hekin katsomaan hänen kuulasta kauneuttaan. Tytön solakka vartalo taipui suloisesti, kun hän painautui kiinni Annaan, kiersi käsivartensa tämän lanteille ja nojasi päänsä olkapäähän. Hän oli via Stalingradon lumous. Vastaavia kaunottaria syntyi yksi kolmen tai neljän sukupolven välein. [s.114]Onkin merkillepantavaa, että Avallonen ihannoiva kuvailutyyli ei kuitenkaan missään vaiheessa karkaa John Greenin Kaikki viimeiset sanat -teinihelvetin kaltaiseksi kuolaamiseksi: se pikemminkin korostaa Annan ja Francescan nuorta itsevarmuutta, hetken mielijohteiden seuraamista ja kuolemattomuuden tunnetta, joita kyllä koetellaan kirjan mittaan useaan otteeseen.
Avallonen teoksen Piombino on surullinen syrjäytynyt maailma, jonka köyhyys, huumeidenkäyttö ja samaan aikaan vallattoman raivokas elämä ja passivoiva voimattomuus tuntuvat välillä liikuttavan musertavilta ja voittamattomilta. Tehdaskaupungin elämää ja maisemia kuvataan kuitenkin mielettömän kauniisti:
Katsoessaan ylöspäin Alessio näki taivaan sijasta erilaisia metallirakennelmia kuin valtavassa lintuhäkissä. Uunit sylkivät violetinvärisiä liekkejä, joka puolella seisoi korkeita nostureita pitkine puomeineen, väkipyörissä roikkui tonneittain metallia. Teollisuushallien, pajojen ja betonisalien rivit jatkuivat silmänkantamattomiin. Tehtaanpiippujen huiput liekehtivät hänen päänsä yläpuolella violetteja, punaisia ja mustia lieskoja. Keltaisten ja vihreiden nostureiden puomit kiersivät kaaressa ympyrää ja siirtelivät ilmassa tonneittain metallia. Savupiipuista pöllysi keltaisia ja hiilenmustia pilviä. Kaikkea tätä kutsuttiin nimellä jatkuva täystuotanto. [s.28]Kaupungin vieressä puhtauttaan ja vaurauttaan loistava, paratiisimainen Elba tuntuu vähän liiankin itsestäänselvältä vertauskuvalta, johon kaikki hahmot haluaisivat muuttaa asumaan. Turisteille suunnattu saari ei kuitenkaan avaa oviaan missään kirjan vaiheessa, mikä tuntuu nerokkaan kiusoittelevalta – myös lukijaa kiinnostaisi päästä katsomaan, minkälainen Elba todella on, mutta siihen ei suoda tilaisuutta lainkaan.
Hieman tyngiksi jäävistä sivuhahmoista yllättäen nousee esille poliittisesti valveutunut äiti Sandra, jonka moraalipohdiskeluja kuullaan tuon tuostakin. Kotiäidiksi muuttuneen aktiivin kärkevät ajatukset ovat kuitenkin pehmenneet kyökin puolella joko tahallisen naiiveiksi, tai sitten Avallone ei yksinkertaisesti vain pääse sukeltamaan järin syvälle hahmoihinsa.
Sandra ajatteli, miten moniin asioihin yksittäinen ihminen ei pysty vaikuttamaan. Asiat, joista päättävät Maailmanlaajuinen Kapitalismi, Kansakuntien Historia ja Italian Tasavalta. Sitten ovat ne asiat, joiden suhteen jokainen tekee omat valintansa. Asioita, jotka riippuvat vain omasta itsestä. Kuten se mitä teet, ja miksi olet päättänyt tulla. Jos syntyy sinne, minne Sandra on syntynyt, voi ryhtyä varkaaksi tai työläiseksi, toimia ruokakaupan kassana tai ilotyttönä. Voi joko ajatella omilla aivoillaan, äänestää ja lukea sanomalehtiä tai voi vain katsoa television viihdeohjelmia. [s.96-7]On sääli, että Teräksen maailma jää monella tapaa turhauttavan mustavalkoiseksi ja naiiviksi. Avallone jaksaa esimerkiksi kuvata sivutolkulla kuvankauniiden Annan ja Francescan pelehdintää poikien kanssa korostetun rumien tyttöjen katsellessa vierestä. Näistä tytöistä nousee hetkellisesti esille sairasta siskoaan hoitava ja häpeävä Lisa, jonka kanssa Francesca ystävystyy myöhemmin kirjan aikana.
Tästä asetelmasta saisi irti vaikka mitä, semminkin kun Francesca joutuu myöhemmin teoksessa hoitamaan loukkaantunutta isäänsä ja joutuu siis periaatteessa Lisan kanssa samaan pakkorakoon – molemmilla on oma ”taakkansa”, joka sitoo ja määrittää tyttöjä erittäin vahvasti. Avallone kuitenkin jättää lupaavat juonenlangat solmimatta ja kuljettaa tarinansa vähän väkinäisen onnelliseen loppuun.
Teräs on parhaimmillaan uskomattoman kaunis kirja, joka kuitenkin heikoimmillaan valahtaa haalean kesäpäivän kaltaiseksi, menetteleväksi ja jopa laiskaksi hetkeksi, joka lähinnä liukuu tarinansa lävitse. Upeasti kuvattu Piombino jääkin vain hienoksi kulissiksi keskinkertaiselle tarinalle, joka kyllä etenee sujuvasti alusta loppuun, muttei jätä sen syvällisempiä tuntoja jälkeensä.
Taittopalvelu Yliveto Oy:lle on muuten annettava kyseenalainen kunniamaininta Teräksen todella rumasta kansikuvasta, joka tuo porrastetulla välimaailmallaan mieleen 90-luvun lopun ClipArt-kuvitukset.
Petter ei ole ennen Terästä pahemmin perehtynyt saapasmaan proosaan Italo Calvinon teoksia lukuun ottamatta.
Alkuteos: Acciaio
Suomentaja: Taru Nyström
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2010
Kustantaja: Minerva Kustannus
Sivumäärä: 427
Kansikuva: Taittopalvelu Yliveto Oy
Lajityyppi: romantiikka
Mistä saatu: kirjastosta lainattu
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti