sunnuntai 19. marraskuuta 2017

Tuomas Vimma: Vasen ranta








Tuomas Vimman Vasen ranta on vauhdikas takaa-ajokertomus terroristi-iskun jälkiaallossa suljetussa Pariisissa. Hääkuvaajana työskentelevä naistenmies Maxime sattuu nappaamaan kuvan naulapommin räjähdyspaikasta hetkeä ennen pamausta, ja räpsäisylle taltioituu arkaluontoista materiaalia, jonka takia Maxime saa poliisit ja erikoisjoukot peräänsä. Suomalaisen Katariinan kaksoissisko saa pommi-iskussa surmansa, ja erilaisten juonenkäänteiden kautta Katariinakin tempautuu Maximen kanssa kohtalokkaaseen takaa-ajoon.

Vasen ranta on kaikkea muuta kuin vakavasti otettava saati uskottava jännäri, joka malttaa kuitenkin pysytellä alkupuoliskonsa ajan jalat tukevasti maassa. Hitaasti käynnistyvä juoni ja säntäily kansallisessa hätätilassa olevan Pariisin kaduilla ei varsinaisesti vielä tempaise mukaansa, mutta Vimman tyyli on lukijan maun mukaan joko viimeinen naula romaanin arkkuun tai sitten kokonaisuutta kannatteleva piirre. Vimman verbaalinen akrobatia tuntuu usein vähän turhankin kikkailevalta ja itsetietoisen nokkelalta. Ylilyöntejä on luvassa pitkin matkaa – esimerkiksi ”jonnet eivät muista” -lausahdus ranskaa puhuvien hahmojen välisessä dialogissa tai varsinkin seksikohtauksissa villiintyvä ”vimmainen” kieli joko ärsyttävät tai ihastuttavat.
Pariisissa, pulien pillujen paratiisissa kasvaneelle Leroylle tällainen väkevä pensas oli auttamaton afrodisiakki. Hän halkaisi Mooseksen Kaislamerellä lanseeraamalla kahden käden tekniikalla edessään odottavan kanervikon ja syyti pärstänsä nokka edellä kohti tarjolla olevaa. Pariisitar pyöräytti sisäreitensä kuin tittelimatsin ratkaisutilanteen havainnut Ronda Rousey miehen niskan ympärille ja painoi hänet samalla sirenuselaiseen syleilyynsä. [s. 79]
Vasemman rannan jälkimmäisellä puoliskolla Vimma uskaltaa viedä jännärinsä huomattavasti mielenkiintoisemmille ja persoonallisemmille vesille, jolloin lukijakin valpastuu. Keskivaiheen suvantokohta vietetään nimittäin niin mielenkiintoisessa miljöössä, ettei kyseinen osuus tunnu suvannolta ollenkaan.

Pariisin katakombeihin perustettuun anarkistiseen vaihtoehtoyhteiskuntaan piiloutuminen ja siellä hengailu ovat todella virkistävää ja raikasta luettavaa, ja suoraan Mad Max -universumista repäistyt sivuhahmot tuovat tarvittua vaihtelua vähän tylsään pääkaksikkoon. Vasen ranta muuttuu jälkimmäisellä puoliskollaan niin rohkeasti ja luontevasti pulp-henkiseksi seikkailuksi, ettei itsetietoisen röyhkeää tyylilajinvaihdosta voi yksinkertaisesti olla ihailematta – Vasen ranta tuo toisinaan mieleen Thomas Pynchonin sisällöltään sarjakuvamaisen värikkään ja ennakkoluulottoman Painovoiman sateenkaaren.
[…] Seinässä alttarin takana pystyi vaivoin erottamaan suurikokoisen Montovan risti -kaiverruksen.
   – Nonniin, täällä on rautaristi seinällä. Mikä tämä paikka on? Joku natsien miehitysten aikainen bunkkeri? Maxime jupisi hiljaa Katariinalle.
   Mustapukuinen käännähti ympäri ja vastasi nyt englanniksi:
   – Se on paljon vanhempi. Se on temppeliherrojen symboli. Täältä kulkee käytäviä, jotka yltävät Seinen alitse aina Marais´hen Maison du Templeen asti. Tämä tila on varmaankin ollut heidän salainen tapaamispaikkansa 1200-luvulla ja salakäytävät keino saapua Pariisista herättämättä huomiota.
   – Okei, nyt tämä homma kääntyi virallisesti överin puolelle, Camille huokaisi ääneen.
[s.220]
Tyylilajien rikas ja ennakkoluuloton vaihteleminen kantaa Vasemman rannan loppuun asti. Romaanin päättävä tulitaistelu ranskalaisen hienostokartanon uumenissa on repäisty suoraan vauhdikkaasta Hollywood-toimintapaukuttelusta, eikä pyssyttelyä hierota lukijan silmiin liiaksi – rymistely on juuri sopivan mittainen ja verinen loppulause vaarallisia tilanteita vilisseelle jännärille.

Onkin lukijasta kiinni, miten Vasemman rannan itsetietoisen kliseinen juoni tyylivalintoineen tekevät kauppansa. Romaanin viihdearvo on kuitenkin erinomainen, ja tästä riittää taatusti hupia vaikkapa työmatkoille tai pidemmällekin reissulle.


Petter haluaisi mennä pitkästä aikaa nauttimaan omintakeisesta tunnelmasta Helsingin Tuomiokirkon alla olevaan Cafe Kryptaan.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2017
Kustantaja: Gummerus
Sivumäärä: 300
Kansikuva: Jarkko Hyppönen
Lajityyppi: jännitys, toiminta
Mistä saatu: arvostelukappale

torstai 9. marraskuuta 2017

Herman Koch: Pormestari








Herman Kochin uusin romaani Pormestari yrittää Naapuri-edeltäjän tavoin puistella kochmaiset maneerit harteiltaan.

Amsterdamin kaupunginisä Robert Walter alkaa seota hitaasti mutta varmasti Pormestarin alussa. Pahan kerran loppuunpalanut ja työhönsä täysin kyllästynyt Robert alkaa kuvitella ulkomaalaistaustaisen vaimonsa pettävän tätä joka välissä. Harhakuvitelmat villiintyvät uusien ongelmien nostaessaan päätään – innokas journalisti onnistuu kaivelemaan esille raskauttavia todisteita Robertin menneisyydestä, ja miehen vanhemmat vasta myrkyn lykkäävätkin poikansa harteille. Yli yhdeksänkymppiset vanhemmat aikovat kuolla yhdessä, mutta isä vaikuttaa epäilyttävän innokkaalta hankkiutumaan elämänkumppanistaan eroon.

Pormestari on runsas romaani, eikä Koch oikein saa pidettyä kokonaisuutta kasassa luontevasti. Esimerkiksi Robertin menneisyydestä kaivetut salaisuudet tyrkätään armotta sivuun Sylvia-vaimon ja vanhempien sivujuonten tieltä. Tarinan edetessä Koch perkaa Robertin menneisyyttä ja miehen harhaista ajatuksenjuoksua, jossa jokainen kaupunginvaltuuston miespuolinen työntekijä on potentiaalinen uhka ja Sylvian viettelijä. Sylvian etnistä taustaa mielessään jatkuvasti arvosteleva Robert syyllistyy myös työtovereidensa mollaamiseen.
Mistä alkaen vaimoni on viihtynyt pitempään kuin kymmenen minuuttia miehen seurassa, joka ei ympäristöä säästääkseen käytä deodoranttia? Paljonpuhutun otsonikerroksen takia. En ole typerä. minäkin tiedän, että aerosolipullot vahingoittavat otsonikerrosta, mutta ei sen takia tarvitse panna lähiympäristön – oman ympäristön – ihmisiä nauttimaan kainalotuoksusta, joka muistuttaa lähinnä kuolleiden sammakoiden täyttämän lammen seisovaa vettä. Kyllä hän jotakin käytti: luontaistuotekaupan deodoranttipuikkoa tai -pulloa, vesikasveista, merilevästä ja jauhetuista auringonkukansiemenistä tehtyä tuoksua, mutta oli se mitä tahansa, sen teho oli varsin rajallinen. Jo lounastauolla Maarten van Hoogstraten alkoi haista yksinkertaisesti itseltään. Maapallon lämpeneminen alkoi hänestä itsestään. [s. 86–87]
Pormestarin monitasoisuus muuttuu hyvin pian ongelmalliseksi sekavuudeksi, kun Koch ei osaa antaa tasaisesti tilaa kaikille sivujuonille. Niistä mielenkiintoisin eli Robertin vanhempien harkittu itsemurha etenee kaikista vakaimmin ja ovelimpien juonenkäänteiden siivittämänä, ja olisin ollut valmis lukemaan siitä huomattavasti enemmän kuin Sylviaan kohdistuneista vainoharhaisista epäilyksistä, jotka menettävät mielenkiintonsa puolivälin jälkeen.

En oikein osaa päättää tai tiedä, mitä Koch yrittää sanoa tai kertoa Pormestarissa. Romaanin lopetus, jossa eri tarinalinjat runnotaan loppuun kaikkea muuta kuin loogisilla tavoilla, on kiusallisen huono – jää lukijan pääteltäväksi, onko Robert nyt sitten syyllistynyt eräiden onnettomuuksien järjestämiseen vai ei. Epäluotettavan kertojan hyödyntäminen tällä tavalla on Kochilta vaarallinen temppu, joka ei kannata, sillä lukijan viimeiseksi vaikutelmaksi Pormestarista jää ärsyynnys ja sekavuus.

Pormestari on joiltain osin todella epäkochmaisen veltto romaani, joka ei oikein osaa käsitellä kunnolla mielenkiintoisia teemojaan. Koch onnistuu ajoittain vangitsemaan nykymaailmaan kuuluvaan kaoottisuuden ja hektisyyden taitavasti Pormestarin sivuille, mutta useimmiten lopputulos jää hengettömän keskinkertaiseksi.


Alkuteos: De Greppel
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2016
Suomennos: Mari Janatuinen
Kustantaja: Siltala
Sivumäärä: 383
Kansikuva: Susanna Appel
Lajityyppi: psykologinen romaani
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

tiistai 7. marraskuuta 2017

Sadie Jones: Kutsumattomat vieraat














Sadie Jones teki sen jälleen kerran – Kutsumattomat vieraat on erinomaisen kiero ja koukuttava musta komedia pahimmalla tavalla pieleen menevistä ylhäisön kemuista.

Kutsumattomat vieraat
sijoittuu 1900-luvun alun englantilaiselle maaseudulle. Taloudellisella veitsenterällä tasapainoitteleva Sternen perhe on valmistautumassa Emerald-tyttären syntymäpäiväjuhliin, kun sattuma puuttuu peliin. Lähistöllä tapahtunut junaonnettomuus sekoittaa kaikki suunnitelmat ja lähettää juhlaväen joukossa tien päälle joutuneita matkalaisia Sternen perheen hoteisiin – kopea Charlotte-äiti joutuu nielemään ylpeytensä ja ojentamaan kätensä inhottaville, kolmannessa luokassa matkustaneille rahvaan edustajille. Yösijaa ja ruokaa vailla olevien hädänalaisten joukkoon mahtuu myös pahat mielessä olevia hahmoja, jotka aikovat tehdä selvää muustakin kuin juhliin tarkoitetuista ruokavarannoista.

Romaanin kepeä häiriintyneisyys tuntuu aluksi jopa omituiselta tyylivalinnalta Jonesin Kotiinpaluu-esikoisen synkkämieliseen tunnelmaan nähden, mutta Jonesin tyylilliset ratkaisut viettelevät lukijan puolelleen hitaasti mutta varmasti. Kutsumattomat vieraat käynnistyy katastrofielokuvan tavoin esitellen Sternen klaanin hahmoja hetkeä ennen tuhoa – käsipuolen isäpuolen lähdön sävyttämä alku synnyttää kasvoille välittömästi hämmentyneen virneen. Sekä itsetietoinen dialogi että hahmojen äkkiväärät mietteet antavat raikkaasti sapiskaa perienglantilaisen pönöttävälle tapakulttuurille.
”Voisimmeko kenties yrittää pysyä asiassa, rouva Trieves? Charlotte kivahti. Hänen suurpiirteisyytensä oli tiessään. ”Ehdotan seuraavaa, ja tämä tuskin on vallankumouksellinen ajatus: tarjoamme heille kaikille kupin teetä. Suttoneille, matkustajille, kaikille. Pitäisihän meillä olla tarpeeksi kuppeja.” Hän muisti äkkiä asemansa. ”Mutta eihän se ole minun asiani. Jätän kupit teidän huoleksenne, rouva Trieves. Ja kunhan vain saamme rautatien väen kiinni, meille selviää kuinka paljon vaivaa tästä tarkalleen ottaen koituu, ja kuinka pitkäksi aikaa. Sopisiko tällainen?”
   ”Teetä?” Florence sanoi väsyneesti, sillä hänen mielestään kyseessä oli maailman työläin ja hyödyttömin aine. Keittäminen, hauduttaminen, astioiden kerääminen ja ympäriinsä kanniskelu – kaikki tämä, ja minkä vuoksi? Laihan juoman, joka kulkee muuttumattomana kehon läpi. Hän muisti rakastaneensa teetä aiemmin, mutta nyt se oli hänelle pelkkää vettä. ”Kyllä kai se sopii”, hän sanoi.
[s. 72–73]
Myös mukaan ujuttautuvat fantasiaelementit aiheuttavat samanlaisen hämmentyneen ensireaktion, mutta yliluonnolliset elementit sopivat ajan mittaan äkkiväärään tarinaan varsin mukavasti. Pahiksena toimivassa Charlie Traversham-Beecherisissä on uhkaavuuden ohella persoonallisuutta, jota Jonesilla ei ole aivan riittänyt muihin Kutsumattomien vieraiden hahmoihin – esimerkiksi Imogen ”Smudge” Stern on turhankin tuttu ja moneen kertaan nähty pikkuvanha lapsihahmo.

Toisaalta Jones taikoo romaaniinsa mukaan mielenkiintoisia juonenkäänteitä, joiden myötä eri hahmot joutuvat lyömään yllättäen päänsä yhteen, ja koettelemukset kaivavat kliseisistä hahmoista esiin taatusti yllättäviä tasoja. Esimerkiksi Traversham-Beecherin järjestämä seuraleikki, jossa Sternit ja Suttonit pilkkaavat toisiaan aluksi hyväntahtoisesti mutta lopulta verisin loukkauksin, on raastavaa luettavaa, ja myös muut nyrjähtäneet kohtaukset onnistuvat pääsemään lukijan ihon alle.
”Luuletteko, että minä korventaisin puolustuskyvyttömän eläimen?” vieras kysyi, muttei vetänyt kättään takaisin vaan keinutteli pentua venyvien liekkien päällä.
   Vähitellen vieraat keskeyttivät herkuttelunsa. Kuoreet unohdettiin, ja kaikkien katseet nauliintuivat heiveröiseen olentoon, joka roikkui kynttelikön päällä venytellen pikkuruisia raajojaan niiden täyteen mittaan. Herrasmies haastoi muut olemaan puuttumatta asiaan; hän herätti heissä tarpeen tulla hyväksytyiksi. Heikoin lenkki oli Clovis, joka alkoi kikattaa. Emerald oli kauhuissaan.
   ”Lopettakaa!” hän sanoi, ja mies veti kätensä pois. Sitten hän virnisteli mielistellen kaikille ympärillään.
   ”Höpsis”, hän sanoi, ”kuka nyt paahdettua kissaa söisi.”
   Hän pudotti pennun Charlotten kämmenelle. Polkuanturat tuntuivat kuumilta ihoa vasten.
[s. 151–152]
Kutsumattomat vieraat on asetelmiltaan hyvin nyrjähtänyt romaani, jonka häiriintyneisyys pääsee yllättämään lukijan kerran toisensa jälkeen – äkkiväärä tunnelma ja tyylilajien villi sekoittaminen ovat erikoinen yhdistelmä, jota kaikki Jonesin romaanien ystävät eivät niele täysin nikottelematta. Omasta puolestani voin kuitenkin todeta, että Kutsumattomat vieraat on Jonesin ainakin tähän mennessä suomennetuista romaaneista laadukkain.


Petterillä ei olisi yksinkertaisesti pokkaa mennä kuokkimaan tuntemattomien ihmisten juhliin.

Alkuteos: The Uninvited Guests
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2012
Suomennos: Marianna Kurtto
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 291
Kansikuva: Marcus Lyon
Lajityyppi: fantasia, psykologinen romaani, kollaasiromaani
Mistä saatu: arvostelukappale

torstai 2. marraskuuta 2017

Virpi Pöyhönen: Doe












Virpi Pöyhösen Doe sijoittuu samannimiseen rikollisuutta ja toteutumattomien unelmien raunioita vilisevään amerikkalaiskaupunkiin. Doen alussa Patty Jonesin teini-ikäinen tytär Mary karkaa kotoa, ja lukija pääsee tarinan edetessä tutustumaan sekä Pattyn että Maryn kirjaviin henkilöhistorioihin – valitettavasti sekä Doen juoni että sen kaksi päähenkilöä ovat harvinaisen yksitasoisia ja tylsiä.

Doessa sekä Patty että Mary kertovat vuorollaan oman tarinansa, ja näistä kahdesta Pattyn kertomus on huomattavasti mielenkiintoisempi – kapinallisen teinin matka suurperheen yksinhuoltajaäidiksi on uskottava katsaus siihen, kuinka sattumanvaraisesti elämä muotoutuu. Jonesin huushollin pihassa nököttävässä asuntoautossa oleilevan isän ja kotitöissä auttelevan Edithin hahmot eivät ole järin mielenkiintoisia Maryn todella etäisiksi jäävistä kuudesta veljestä puhumattakaan.

Äidin ja tyttären tarinat sisältävät luonnollisesti melkoisen määrän ristiriitaisuuksia ja päällekkäisyyksiä, joiden myötä Doe muuttuu toisinaan hivenen monitasoisemmaksi kokemukseksi. Lukija joutuu varsinkin Maryn tarinanpuolikkaan kohdalla todella pohtimaan, uskoako mielisairaan tyttären näkemyksiä tapahtumista Jonesin perheen elämästä ja katoamisestaan – semminkin kun Mary on mieleltään huomattavasti terveempi kuin Patty on antanut ymmärtää.

Maryn tarina on huumekuvastoineen ja rikollisuuteen liittyvine vehkeilyineen kuitenkin todella tylsä ja ennalta-arvattava – Pöyhösen luoma nurja ja köyhä Amerikka ei tunnu missään vaiheessa erityisen uskottavalta ympäristöltä vaan jää elokuvista ammennetuksi kulissimaiseksi taustaksi. Lisäksi Maryn motiivit oman karkumatkansa sekä kotiinpaluun taustalla jäävät todella epäselviksi, eivätkä ne kyllä lukijaa kauheasti kiinnostakaan.

Heppoinen juoni ei pysy kasassa edes Pattyn hahmon hartiavoimin vaan romahtaa viimeistään Maryn osuuden alkamisen jälkeen. Romaanin kannessa mainostettu ”epämääräinen uhkakin” on toteutettu todella kehnosti – Patty ja Mary käyvät Doen kaduilla säännöllisin väliajoin säikkymässä vapaana jolkottelevia koiria, joita rikollispomo Harry Battlefield ilmeisesti hallitsee. Battlefieldkin jää aika onnettomaksi ja irralliseksi pahikseksi, jonka rooli Doessa on varsin epäselvä.

Vaikka juoni ja hahmot eivät kannakaan Doessa, Pöyhönen onnistuu toisinaan luomaan mainion vinksahtaneita tunnelmakuvia romaaniinsa – niiden myötä juonen kannalta oleelliset kohtaukset jäävät varmasti ainakin lukijan mieleen, vaikka ne eivät kokonaisuutta onnistukaan pelastamaan. Yhtenä tällaisena esimerkkinä toimii Maryn syntymä, jota säestää Battlefieldin juhlissa harjoitettu haikaranammunta.
Kun lapsi syntyi, olin jo monta tuntia kuunnellut kiväärin pauketta, Harry Battlefieldin ja hänen kavereidensa juhlintaa. Äänet voimistuivat illan mittaan, kun ihmiset humaltuivat aina vaan enemmän ja heitä tuli aina vaan lisää.
   Viiltävä kipu. Edith haki lämmintä vettä, keitti sitä yhtä lisää, kattilan toisensa jälkeen, säntäili ympäriinsä, kunnes vihdoin tuli sängyn viereen. Puristin hänen kättään, huusin ja yritin hengittää.
   Ponnista, hengitä, ponnista, pää näkyy jo.
   Edith irrotti pihtisormeni, jotka jättivät merkin hänen käteensä pitkäksi aikaa, siirtyi sängyn jalkopäähän ja auttoi vauvan ulos. Verinen mytty, mustanpunainen napanuora. En enää huutanut mutta vauva huusi. Kun Edith laski sen syliini, se huusi lisää. Harry Battlefield ja hänen ystävänsä jatkoivat ampumista, kuolleet haikaranpoikaset makasivat pitkin rinnettä. Vauva huusi.
[s.80 – 81]
Doe jää etäiseksi ja vaisuksi lukuelämykseksi, joka ei onnistu satunnaisia onnistumisia lukuun ottamatta puhuttelemaan lukijaansa oikein millään tavalla. Esimerkiksi omintakeisista tunnelmakuvauksista kiinnostuneiden kannattaakin perehtyä tätä mieluummin Hilary Mantelin Margaret Thatcherin salamurha -novellikokoelman tekstien taatusti unohtumattomiin pienoismaailmoihin.


Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2015
Kustantaja: WSOY
Sivumäärä: 275
Kansikuva: Martti Ruokonen
Lajityyppi: psykologinen romaani, kollaasiromaani
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

tiistai 24. lokakuuta 2017

Ossi Nyman: Röyhkeys



















Ossi Nyman ponnahti lokakuun puolivälissä julkisuuteen kertoessaan niin sanotusta ideologisesta työttömyydestään ja taipumuksestaan vältellä työssäkäyntiä, ja sekä iltapäivälehdistö että sosiaalisen median mielensäpahoittajat luonnollisesti pillastuivat tällaisesta ulostulosta. Luin Nymanin esikoisromaanin Röyhkeys ilmiliekkeihin syttyneen ”keskustelun” velloessa kiivaimmillaan ja olin yllättynyt siitä, kuinka syrjään Nymanin hengentuotos jäikään kaikesta kohkaamisesta – Röyhkeys on nimittäin yksi tämän kirjavuoden parhaista kotimaisista romaaneista. Tämä arvostelu sisältää pari paljastusta Röyhkeyden rakenteesta.

Röyhkeys seuraa työttömänä pysyttelevän miehen edesottamuksia. Nyman vie lukijan romaanissaan niin Bruce Springsteenin Turun-keikalle kuin Tampereella järjestettävälle uravalmennuskurssille, jossa luonnollisesti kettuillaan pitkäaikaistyöttömille päin naamaa. Röyhkeyden viimeinen osa puolestaan yllättää lukijan kertomalla rehellisesti työnteosta – eli Röyhkeyden kirjoittamisesta.

Röyhkeys on selvä provokaatio ja kannanotto suomalaisessa kulttuurissa esiintyvää työn jatkuvaa korostamista vastaan, mutta Nymanin romaani on provoiluksi uskomattoman kauniisti kirjoitettu teos. Miehen tyyli on kahden ensimmäisen osan ajan luontevaa, selkeää ja oivaltavaa – naiivi kerronta tuo mieleen väistämättä Erlend Loen Supernaiivi-klassikon. Röyhkeyden päähenkilö on yksinkertaisista asioista innostuva mies, joka jaksaa kuvailla ja ihmetellä ympäristön yksityiskohtia loputtomiin, ja romaanin rauhalliset kuvaukset tapahtumapaikoista ja tapahtumista ovat seesteisyydessään suorastaan hypnoottisia. Nymanin viehättävä tyyli korostaa hienosti niin poikkeuksellisten kuin arkistenkin tapahtumien eri puolia ja merkitystä romaanin päähenkilölle.
Vuosi tai kaksi sitten olin ollut katsomassa vuoden nuoreksi taitelijaksi valitun ihmisen näyttelyä ja kun olin kävellyt näyttelysaliin, oli siellä ollut iso koululaisryhmä ja opas kertomassaa heille maalauksista, ja juuri kun minä olin astunut saliin, olivat koululaiset kääntyneet katsomaan minua olkansa yli. Samalla hetkellä opas oli sanonut koululaisille, että kaikkia näitä maalauksia yhdistää se, että niissä ihmiset oli maalattu sellaiseen asentoon, jossa he näyttävät juuri kääntyneen katsomaan olkansa yli viimeisenä huoneeseen tullutta ihmistä. Olin silloin paennut äkkiä toiseen saliin, mutta kun olin jälkeenpäin rauhassa ajatellut asiaa, niin olin ymmärtänyt, että se oli ihmeellisin asia joka minulle oli koskaan tapahtunut. [s. 54]
Romaanin monitasoisuus yllättää lukijan jatkuvasti. Röyhkeys olisi voinut jumahtaa nykyhallituksen työttömyyspolitiikan nälvimiseksi, mutta onneksi näin ei käy, vaan kerronnallista kunnianhimoa riittää aivan loppuun saakka. Nyman uskaltaa johdattaa lukijan melkein yhtä syviin psykologisiin syvyyksiin kuin mitä Harri Sirola teki niin ikään henkistä pahoinvointia käsitelleessä Abiturientti-romaanissaan.

Springsteenin konsertille omistettu romaanin ensimmäinen osa on melkeinpä traagistakin luettavaa, kun Röyhkeyden päähenkilö kokee tapahtumaan valmistautuessaan ja siellä ollessaankin jatkuvaa syyllisyyttä omasta työttömyydestään. Röyhkeys onnistuu näyttämään, mitä työttömyys yhdistettynä karenssiuhkiin sekä työttömiin kohdistettuun lynkkausmielialaan saa aikaan ihmisryhmässä, jolle ei anneta ihmisarvoa saati arvoa – eli yksinäisyyden, syyllisyyden ja irrallaan olon tunteita. Röyhkeydenkään päähenkilö ei osaa olla vertaamatta omaa tilannettaan ja erilaisuuttaan muihin konsertissa olijoihin nähden, ja jokainen työttömyyttä elämässään kokenut lukija osaa varmasti samaistua tähän tunteiden kirjoon.
Hallin olivat oranssiliiviset miehet rakentaneet ja näin mielessäni, kuinka he ajoivat työpäivän jälkeen avolava-autollaan kaupungin läpi baariin, jossa he joivat olutta ja pelasivat biljardia. Heitä väsytti ja he olivat nälkäisiä, mutta he olivat myös tyytyväisiä itseensä tehtyään työtä koko päivän, ja he nauroivat kertoessaan roiseja vitsejä ja läpsiessään toisiaan selkään. Heillä oli hyvin tiivis kaveriporukka ja viikonloppuisin he kävivät yhdessä metsästämässä kauriita. He maksoivat palkastaan veroa, ja siitä verosta maksettiin minulle työttömyyskorvausta, vaikken minä ansainnut sitä rahaa millään tavalla. Pyysin silti joka kuukausi Kelalta rahaa ja ostin sillä levyjä ja kirjoja ja kävin elokuvissa ja konserteissa, ja käytin sitä muutenkin niin kuin se olisi minun omaa rahaani. [s. 30]
Röyhkeyden päätösosassa Nyman kertoo omasta kirjoittamisestaan, romaanin syntymisestä ja elämästä Helsingissä hyvin erilaisella tyylillä kuin aiemmin romaanissa. Kirjoituskurssilla notkumisen ja pääkaupungin halki pyörällä suhaamisen kuvaukset ovat komean nopeatempoista ja rikasta luettavaa, jossa Röyhkeyden ideologisesti työtön päähenkilö ja Nyman menevät komeasti sekaisin. Nyman onnistuu hämärtämään omaelämäkerrallisen aineiston ja fiktion rajoja, ja näin Röyhkeyden siihenastiset tapahtumat näyttäytyvät luonnollisesti ihan uudessa valossa.

Ossi Nymanin esikoisteos on tekijänsä mainetta huomattavasti parempi romaani, joka kohoaa Miki Liukkosen O:n rinnalle tähänastisen kotimaisen kirjavuoden kirkkaimpaan kärkeen.


Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2017
Kustantaja: Teos
Sivumäärä: 187
Kansikuva: Sanna-Reeta Meilahti
Lajityyppi: psykologinen romaani
Mistä saatu: arvostelukappale