sunnuntai 18. helmikuuta 2018

Nathan Hill: Nix










Nathan Hillin kohuttu ja kehuttu Nix on yksi hurjimmista esikoisromaaneista, johon olen törmännyt. Vuosikymmenten mittaiselle ajanjaksolle sijoittuva tarina sinkoilee ja harhailee villisti ympäriinsä mutta pysyy silti kasassa useimmiten vakuuttavasti.

Romaanin aihepiirien kirjo kuitenkin hengästyttää jo parinsadan ensimmäisen sivun aikana, kun Hill käsittelee kerrontansa lomassa muun muassa netissä pelattavien massiivimoninpelien dynamiikkaa, pakasteaterioiden menekkiä, norjalaisia kansansatuja, populismia, paniikkikohtauksia ja pakkomielteistä käytöstä. Varsinkin kahden viimeisen osa-alueen kohdalla Nix tuo vahvasti mieleen yhtä ennakkoluulottomasti rönsyilleen Miki Liukkosen O:n. 

Hillin julkinen vertaileminen John Irvingiin ei ole mennyt kovin pahasti metsään, sillä romaanin kirjoittaminen ja vaikeat perhesuhteet ovat pinnalla myös Nixissä. Irvingistä poiketen olematonta isäsuhdetta ei mennä käsittelemään painimolskille, vaan kokonaisuus punoutuu runsaiden takaumien kera äidin ja pojan onnettoman suhteen ympärille vähän samalla tavalla kuin Antti Ritvasen Miten muistat minut -romaanissa.
Samuel Andersen-Anderson on chicagolaisessa collegessa kirjallisuutta opettava kynäniekka, jonka solmima kustannussopimus alkaa lähestyä uhkaavasti parasta ennen -päiväänsä – onnettoman Samuelin vapaa-aika valuu nettiroolipeli World of Elfscapen vääntämiseen salaa työkoneella. Samuel kuitenkin joutuu nostamaan katseensa fantasiaseikkailuista televisioruudulle, jossa hän näkee perheensä jättäneen Faye-äitinsä heittämässä poliitikkoa kivillä. 
Samaan aikaan Samueliin aikoinaan uskonut kustantamo lähtee perimään tuottamattomaksi osoittautuneelta kirjailijalta huomattavia rahasummia takaisin – Samuel joutuu ulosoton pelossa lupaamaan, että kirjoittaa anarkistiäidistään paljastuskirjan. Menneisyyteen sukeltaminen ei olekaan niin kevyt ja rahakas pulahdus kuin päähenkilö on suunnitellut.

Nix on pituudestaan ja runsaudestaan huolimatta juoneltaan varsin yksinkertainen ja selkeä kokonaisuus – lukija seuraa Samuelin salapoliisitöiden etenemistä ja Fayen nuoruusvuosia. Hillin romaanin päähenkilöt kannattelevat hienosti kokonaisuutta, mutta myös mainiot sivuhahmot toimivat ainakin suurimmilta osin oikein mukavasti.

Samuelin akateemisen uran tuhoava Laura Potsdam on röyhkeästi ihmisiä astinlautanaan käyttävä opiskelijaneitokainen, joka jää harmittavasti sivuun romaanin edetessä. Hill on kuitenkin loihtinut runsaan teoksensa sekaan muodoltaan piristäviä erikoislukuja, joita lukija jää tuijottelemaan parhaimmillaan haltioissaan. Yksi tällainen erikoistapaus odottaa heti Nixin alussa, kun Lauran ja Samuelin välit kehittyvät varsin kummalliseen suuntaan – luku on jaettu kutkuttavasti osiin, jotka on nimetty Lauran plagioidussa kurssityössä esiintyvien mokien mukaan. Hill osaa yllättää lukijansa säännöllisin väliajoin poikkeamalla perinteisemmästä kerronnasta tavalla, joka tuo rohkeudessaan ja luontevuudessaan mieleen jälleen kerran Liukkosen O:n.

Toinen mielenkiintoinen sivuhahmo ja Nixin kiistaton väriläiskä on Samuelin kanssa World of Elfscapea pelaava Pwnage. Aluksi vierastin Pwnagen kohdalla sitä, että miesparasta oli loihdittu vaimonsa jättämä ja rutiiniensa vangiksi jäänyt pakko-oireinen nörtti, mutta tarinan edetessä huolet osoittautuivat täysin turhiksi – Pwnagen pään sisällä kaikuvat monologit, joissa tämä perustelee itselleen loputtomiin aloittavansa terveellisemmän elämän ja rustaavansa loppuun tulevan menestysromaaninsa, ovat suorastaan loistavaa luettavaa.

Hill käsittelee Pwnagen kautta makaaberilla tavalla sitä, kuinka ihminen voi nykyään unohtaa itsensä rakentamiensa järjestelmien taakse, ja Pwnagen hulluuden kuvaaminen tuo mieleen samoja aihepiirejä käsitelleen Liukkosen O:n. Pwnagen kanssa kuljettu tie huipentuu romaanin loppupuolella ikimuistoisen hypnoottisella tavalla, kun Hill kuvaa miehen kohtalonhetket 13 sivun mittaisen virkkeen muodossa. Mutta laatua on luvassa jo ennen loppuhuipennustakin, kun Pwnage keuhkoaa Samuelille elävänsä 7-Elevenistä saamillaan poistoruuilla mutta tähtäävänsä parempaan elämään.
”Mutta kun se on halpaa. Ja kun otetaan huomioon tämänhetkinen tulotasoni, joka on suoraan sanoen minimaalinen, koska multa meni työ alta, ja lisäksi multa päättyy työttömyyskorvaus jotakuinkin kolmen kuukauden kuluttua, koko lailla juuri silloin kun alan nähdä tuloksia uudesta dieetistäni. mitä vyötärönmittaan tulee. Ja jos mun silloin täytyy ruveta syömään huonoa halpaa ruokaa sen takia että rahat on loppu, niin – no, se juttu päättyy niin kuin seinään. Ihan selvä homma. Joten mun on tehtävä dieettini taloudellisesti kestäväksi ja mahdolliseksi pitkällä aikavälillä, ja sen takia on tärkeää olla syömättä terveellisesti juuri nyt, niin että saan säästettyä sitä aikaa varten, kun syön terveellisesti. Tajuatko?” [s. 224]
Sitä vastoin osa Nixin sivupoluista jää melkoisiksi harharetkiksi. Esimerkiksi Samuelia kustannussopimuksen lakipykälillä kuumottelevan Perwinklen pitkät horinat poptähden imagonluonnista ja amerikkalaisista mediamarkkinoista ovat uuvuttavan onttoa media-analyysiä, joka tuntuu kaikessa väkinäisessä kyynisyydessään harvinaisen ohuelta ajankuvaukselta. Kunkin kuvattavan aikakauden haasteet näkyvät paljon konkreettisemmin ja mielenkiintoisemmin Nixin hahmoissa – Hill olisi voinut luottaa vähän rohkeammin hahmovetoisen romaaninsa kykyyn välittää ajankuvaa lukijalle.

Fayen nuoruuteen sijoittuvissa osissa Hill perehtyy todella mielenkiintoisesti 50-luvun omituiseen moraalikasvatukseen, jonka tiimoilta tytöistä valmistettiin tuleville miehilleen kuuliaisia pikkuvaimoja. Samaten Hill osaa taitavasti vetää yhteyksiä nykyajan ilmiöihin, kuten populismiin ja lehdistön ahtaalle ajamiseen, joita osattiin harjoittaa kyllä vanhoina hyvinä aikoinakin.
Sitä paitsi vaikka Cronkite keskittyisi kunnolla ja esittäisi teräviä, vaikeita kysymyksiä, pormestari vain turvautuisi siihen poliitikolle ominaiseen temppuun, että jättäisi vastaamatta hänelle esitettyyn kysymykseen ja sen sijasta vastaisi kysymykseen, jonka olisi halunnut kuulla. Ja jos häntä alettaisiin painostaa liikaa sen takia, että hän on jättänyt vastaamatta kysymykseen, niin toinen olisi lopulta se joka on tehnyt itsestään ääliön. Siltä se ainakin tv:ssä näyttää. Ruveta nyt hiillostamaan tuota hyvin karismaattista miestä, joka on sanonut paljonkin sellaista mikä ainakin tuntuu liittyvän alkuperäiseen kysymykseen. Sellainen vaikutelma kaikesta syntyy katsojalle, joka ei pelkästään seuraa Cronkitea vaan myös pitää silmällä ympäriinsä juoksevia lapsia ja leikkaa jauhelihapihviä, koska samalla nauttii tv-ateriaansa. Jos toimittaja jatkaa poliitikon piinaamista, hän asettuu kiusanhengen rooliin, eikä Amerikka halua katsella sellaista. On karmeaa ajatella, että poliitikot ovat oppineet manipuloimaan tätä viestintäkanavaa paremmin kuin alan ammattilaiset itse. Kun Cronkite aikoinaan tajusi miten asiassa vielä käy, hän osasi kuvitella millaisista ihmisistä tulevaisuudessa tulisi poliitikkoja. Ja se sai hänet vapisemaan pelosta. [s. 612]
Hillin esikoisteos ei pysy kasassa yhtä vakuuttavasti kuin Liukkosen O tai Hanya Yanagiharan upea Pieni elämä, ja miehen kirjallinen kokemattomuus paistaa harmittavasti sivuilta välittyvän innokkuuden ja kunnianhimoisuuden lävitse. Esikoisromaaniksi Nix on kuitenkin poikkeuksellisen väkevä ja monitasoinen keitos, ja suurten mutta mukaansatempaavien tiiliskivien ystävän kannattaa ehdottomasti antaa Nixille tilaisuus – luvassa on taatusti koskettava ja viihdyttävä lukuelämys.


Alkuteos: The Nix
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2016
Suomennos: Raimo Salminen
Kustantaja: Gummerus
Sivumäärä: 716
Kansikuva: Oliver Munday
Lajityyppi: kollaasiromaani, historiallinen romaani,
psykologinen romaani
Mistä saatu: arvostelukappale

tiistai 13. helmikuuta 2018

Maiju Voutilainen: Itke minulle taivas














Mansikkka-tubettajan eli Maiju Voutilaisen esikoisteos Itke minulle taivas on sekalainen kokoelma tekstejä mielenterveydestä sekä sen eriasteisesta luhistumisesta toivoa ja toiveikkuutta unohtumatta.

Osa Itke minulle taivas -teoksen proosarunoista käsittelee ihmiselämän kovimpia koettelemuksia voimaannuttavan suorasukaisesti mutta empaattista sävyä tavoitellen. Valitettavasti mietelausemaisten elämänohjeiden latominen ei tunnu kovin ihmisläheiseltä saati -ystävälliseltä kädenojennukselta. Vastaavia tekstejä on kokoelmassa kokonaisuuden kannalta aivan liikaa, ja ikävän täytemateriaalimainen sivumaku tuntuu turhan voimakkaana harmittavan usein Voutilaisen kirjoitusten lomassa.
tiedän,
että suhun sattuu.
mä tahtoisin
ottaa sut kainaloon.
mä tiedän,
että sä olet rikki
taas hetken.
yrität pitää itsesi kasassa,
mutta hajoat siitä huolimatta.
tahtoisin olla sun tuki ja turva,
vakuuttaa, että sä olet arvokas
ja ansaitset uuden mahdollisuuden.
[s. 35]
Hilla Semerin kauniit kuvitukset puolestaan sopivat erinomaisesti Voutilaisen luomiin maailmoihin. Semerin ihmishahmojen kasvoista ja olemuksesta aistii hienosti läheisen tekstinpätkän tunnelman.


Vahvimmillaan Voutilainen on ehdottomasti proosarunomaisten vyörytystekstien parissa – esimerkiksi lapsuus- ja nuoruusmuistojen listaaminen tuntuvat henkilökohtaisilta ja koskettaviltakin. Esimerkiksi Tähtisumu-tekstissä Voutilainen uskaltaa kertoa omista koettelemuksistaan rehellisellä ja mielenkiintoisella tavalla, joka tuntuu paljon luontevammalta mukavoimaannuttaviin runonlausuntoihin verrattuna.
tähtisumuna minä hymyilin toisena ihmisenä, lavalla ja valojen loisteessa. kysyin hädissäni neuvoa nettikeskustelusivustolta alkaviin kuukautisiin ja koko koulu sai tietää. näytin lihavalta ja söin espoon isoimpia korvapuusteja tekolammen reunalla. aamuisin kiharsin katkeilevia hiustenpidennyksiä ja etsin kirpputoreilta vaatteita, joista se yksi tykkäisi. [s. 11]
Itke minulle taivas on heikoimmillaan tylsää, laiskasti kirjoitetulta vaikuttavaa ja lukijan kylmäksi jättävää luettavaa, mutta Voutilainen kyllä osoittaa kirjallisen kyvykkyytensä kokoelman harvojen helmien kohdalla. Niitä vain on harmittavan vähän, ja Itke minulle taivas jää kokonaisuutena ulkoisesti tyylikkääksi mutta sisällöltään ontoksi runokirjaksi.


Petter on aina ollut suuri dallaspullien ystävä.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2017
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 61
Lajityyppi: runot, proosaruno, lyhytproosa ja novellit
Mistä saatu: arvostelukappale

torstai 8. helmikuuta 2018

Stephen King: Viimeinen vartio














Stephen Kingin dekkaritrilogian loppuhuipennus on ilmestynyt suomeksi pitkän odotuksen jälkeen. Kauhun kuningas siirtyi kolmikon aiemmissa osissa Mersumies ja Etsivä löytää varsin luontevasti jännityksen pariin, mutta Viimeinen vartio on tässä suhteessa karvas pettymys – kauhu valtaa kömpelösti ja kiusallisesti alaa etsivä Bill Hodgesin viimeisessä seikkailussa. Tämä arvostelu sisältää jonkin verran juonipaljastuksia trilogian kaikista osista.

Eläköitynyt ja elämästä jälleen nauttiva Hodges jatkaa etsivätoimistonsa pyörittämistä Holly-aisaparinsa kanssa. Yllättävä rikostapaus, joka liittyy Brady ”Mersumies” Hartsfeldin iskussa halvaantuneen uhrin murhaan, johdattaa kuitenkin ex-kytän mutkikkaamman rikosvyyhdin jäljille. Ja kuinka ollakaan, uhrien omistamien hypnotisoivien pelikonsolien takaa alkaa löytyä liikaa yhteyksiä aivovammaosastolla vihanneksena makaavaan Hartsfieldiin.

Viimeinen vartio on äärimmäisen sekava ja hitaasti käynnistyvä romaani. King raahaa näyttämölle edellisosista tuttuja hahmoja, joiden myötä tuttuja tapahtumia valotetaan ihan uusista näkökulmista. Mielenkiintoisimpana elementtinä on Etsivä löytää -romaanin tapahtumien ajaksi sairaalaan unohdettu Hartsfield, jonka supervoimien heräämisen kuvaaminen ja hahmonkehitys Mersumiehessä koetun nöyryyttävän tappion jälkeen koukuttavat tehokkaimmin.

Tuttuun tapaan Hodges ei toimi hahmona saati kiinnosta lukijaa, vaan Hartsfieldin  ja tämän suunnitelmien seuraaminen ovat paljon jännittävämpää luettavaa. Hodgesin saama haimasyöpädiagnoosi ei mitenkään hillitse hahmon toimintaa saati tunnu missään vaiheessa erityisen merkittävältä osalta juonta. King osaa kuvailla Hartsfieldin sairaan mielen ”kehitystä” ja kostonhimoa kiinnostavasti, kun taas Hodgesin kohdalla dramaattisimmat juonenkäänteet lakastuvat lähinnä vaivaannuttaviksi.
”Se on haimasyöpä, ja valitettavasti huomasimme sen… tuota… aika myöhäisessä vaiheessa. Se on levinnyt maksaan.”
   Hodges tuntee kamppailevansa voimakasta, tyrmistyttävää naurunpuuskaa vastaan. Ei, kyse on muustakin kuin naurusta, hän haluaisi nakata päänsä takakenoon ja hitto jodlata kuin Heidin isoisä. Se kai johtuu siitä, että Stamos sanoi
mutta ei toivoton. Hänelle muistuu mieleen vanha vitsi. Lääkäri sanoo potilaalle, että hänellä on hyviä ja huonoja uutisia. Kummat potilas haluaa kuulla ensin? Kertokaa ensin huonot, potilas vastaa. Teillä on aivokasvain, jota ei voi leikata. Potilas alkaa vetistellä ja kysyy, miten tuollaisen iskun jälkeen voi enää tulla hyviä uutisia. Lääkäri kumartuu lähemmäksi, hymyilee kahdenkeskisesti ja sanoo: Minä puikotan vastaanottoapulaistani, ja hän on upea. [s. 94–95]
Kerronnan sekavuuden takia Bradykin jää lopulta hukatuksi mahdollisuudeksi. Konnan ympärillä parveilee näet melkoinen joukko ihmisiä, joiden puikkoihin Brady voi siirtyä psyykkisillä voimillaan. Näitä apureita vain on aivan liikaa – menin Viimeisen vartion alkupuoliskon aikana useaan otteeseen sekaisin siitä, kuka on kukin Bradyn joukoissa enkä pitkään edest tajunnut, kuka kumma oli Z-Boy. Bradyn lakeijoista kiinnostavin on ehdottomasti Mersumurhaajalle kokeita tehnyt ja oman koekaniininsa pauloihin langennut tohtori Babineau.

Viimeinen vartio kuitenkin parantaa hienosti lopussaan. Hodgesin ja Bradyn väkivaltainen yhteenotto talvisella metsästysmajalla on Kingiä parhaimmillaan, eikä harkitun surumielinen ja haikea jälkinäytöskään onnistu vesittämään tunnelmaa. Viimeisen vartion jälkipuolisko toimii ehdottomasti alkua luontevammin, kun King unohtaa hölmöt yliluonnolliset elementit ja keskittyy jännittävän, suhteellisen realistisissa puitteissa pysyttelevän loppuhuipennuksen toteuttamiseen.

Viimeinen vartio on harmittavan epätasapainoinen päätös Kingin sujuvasti kulkeneelle dekkaritrilogialle. Kyseessä on selvästi kolmikon heikoin osa, josta Hodgesin seurassa viihtyneet saavat kuitenkin kohtuullisesti hupia irti – King sitoo irralliset juonenlangat suhteellisen tyydyttävästi yhteen, vaikka koetteleekin lukijaa ajoittain liikaa.



Alkuteos: End of Watch
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2016
Suomennos: Ilkka Rekiaro
Kustantaja: Tammi
Sivumäärä: 400
Lajityyppi: jännitys, psykologinen romaani
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

sunnuntai 4. helmikuuta 2018

Opus ekan kirjavuosi 2017

















Opus ekan kolmas ”lukuvuosi” tuli ja meni eikä ollut kokonaisuutena yhtään hullumpi. Kirjavuosi 2017 jää lukemiemme kirjojen ja varsinkin niiden parhaimmiston näkökulmasta vahvasti eri ääripäiden hallitsemaksi ajanjaksoksi – valtavat tiiliskiviromaanit ja ketterä lyhytproosa tekivät tänä vuonna pysäyttämättömän vaikutuksen.

Varsinkaan Petter ei ole aikaisemmin perustanut novelleista mutta on Opus ekan myötä löytänyt taiteenlajin ja nauttinut kuluneena kirjavuonna erityisesti Hilary Mantelin ja Lucia Berlinin persoonallisista ja omaperäisistä teksteistä. Lyhytproosa onkin noussut tietynlaiseen omaan asemaansa kuormittavan ja jos jonkinlaista virikettä tarjoavan arjen aallokossa – on rauhoittavaa työntää ympärillä välkkyvät monitorit syrjään ja rentoutua hetken aikaa paperille loihditun itsenäisen elämyksen kanssa. Keskimääräinen novelli on parhaimmillaan juuri sopivan mittainen lukupläjäys, jonka jaksaa hyvin tahkota läpi ennen kuin huomio harhailee muualle.

Tällaisen tarpeen syntyminen kertoo tietysti sekä Petterin herpaantuneesta keskittymiskyvystä mutta toki myös nykyelämän kiristyneestä tahdista, josta taukoa pitääkseen ei välttämättä jaksa syventyä aina eeppisimpään mahdolliseen sisältöön. Kalle Veirton mainio Ohut hauska kirja -nuortenromaani tarjoilee helposti lähestyttävän ja viihdyttävän täsmätuotteen, johon vähemmän kirjojen kanssa aikaa viettäneiden luulisi olevan helppoa ja mielekästä tarttua.

Mutta eipä sen toisenkaan ääripään edustajien kärkikastissa ollut valittamista. Miki Liukkosen O:ta ja Petterin täysin hurmannutta Hanya Yanagiharan Pientä elämää yhdistääkin eräs mielenkiintoinen piirre – O ja Pieni elämä ovat nimittäin mittakaavaltaan täysin äärimmilleen vietyjä, aiheensa ja hahmonsa kiireestä kantapäähän käsitteleviä teoksia. O ja Pieni elämä eivät aliarvioi lukijaansa saati pelkää tämän uupuvan satojen sivujen alle.

Kummatkin teoksista uskaltavat hienosti uida aikamme nopeatempoista ja virikekylläistä viihdekäsitystä vastaan ja tarjota todellisen raskaan sarjan kirjallisuutta, joka ei turhaan pokkuroi saati päästä lukijaansa helpolla. O:n ja Pienen elämän kaltaisten vastarannankiiskien julkaiseminen on rohkea ja tietoinen vastaisku kirjallisuuden suunnasta – onkin mielenkiintoista nähdä, näkyykö ennen kaikkea O:n tekemä panosten nostaminen kotimaisessa kirjallisuudessa lähivuosien aikana.

Ennen tulevaisuuteen kurkottamista kuitenkin listaamme alle vielä kerran meihin kirjavuonna 2017 vaikutuksen tehneitä romaaneita.


Miki Liukkonen: O


”O on kaikessa syöksähtelevyydessään ja äkkivääryydessään
kiinnostavasti ja yllättävän jouhevasti etenevä kokonaisuus, jonka kikkailut eivät useimmiten tunnu tekotaiteellisilta päähänpistoilta vaan ne nivoutuvat muuhun sisältöön varsin luontevasti –
onhan romaanin kantavana ideana yksinkertaisesti kertoa ’kaikki’.”

Miki Liukkonen vei suomalaisen romaanin ennenkuulumattomiin korkeuksiin ja puitteisiin niin uskomattoman varmoin ottein, ettei paremmasta väliä – eikä toisaalta olekaan, sillä O on kotimaisen kirjavuoden ehdoton helmi.




Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia


Eri-ikäisen Berlinin seurassa päästään muun muassa hengailemaan
viinaanmenevän apassin kanssa itsepalvelupesulassa,
repimään irti hammaslääkärinä työskentelevän isoisän purukalustoa, tekemään joulunpyhinä hukkareissu puolilaittomalle meksikolaiselle aborttiklinikalle ja nakkelemaan niskoja kommariopettajan saarnoille.”

Lucia Berlinin lyhytproosa ei sorru missään vaiheessa häiriintyneen rappioromantiikan yksipuoliseksi ihannoinniksi vaan tarjoilee lukijalleen tarkkanäköisesti ja kutkuttavan persoonallisesti kuvattuja muistoja kirjoittajansa erikoisesta elämästä.



Hanya Yanagihara: Pieni elämä


Järkälemäinen Pieni elämä on ulkomuotoonsa nähden mielettömän herkkä,
tunteikas ja kerta kaikkiaan loistava romaani alusta loppuun.”

Willem, JB, Malcolm ja Jude päästivät Petterin kaikkea muuta kuin pieniin elämiinsä, jotka yhteen kietoutuessaan muodostivat yhden vaikuttavimmista lukuelämyksistä. Niinpä Petterin oli helppo valita Hanya Yanagiharan Pieni elämä kirjavuoden 2017 ehdottomaksi huipuksi.



Hilary Mantel: Margaret Thatcherin salamurha


Mantel osoittaakin teksteillään, kuinka oikealle taajuudelle viritetyn tunnelman kaltaisilla tekijöillä pystyy luomaan suorastaan mestarillista kirjallisuutta, jossa lumous pysyy yllä tarkasti rajatun mutta parhaimmillaan ikimuistoisen hetken verran.”

Mikäli listauksen alkupäässä olleen Berlin tekstit tuntuivat liian hurjilta, Margaret Thatcherin salamurhalle kannattaa antaa ehdottomasti tilaisuus. Hilary Mantelin novellit eivät ole aivan niin tarinavetoisia kuin Berlinin tekstit, vaan Mantelilla pääosassa ovat tunnelman taidokas luominen sekä tarkka ja herkkä kuvaus novellien maailmojen omituisista tapahtumista.



Antti Tuomainen: Mies joka kuoli


”Onkin taidokasta, miten kuolemisen teemat on kytketty romaaniin mukaan niin kevyellä otteella – käsittely ei tunnu pinnalliselta muttei myöskään uuvuttavalta. Koukkua pitää yllä lukijan kysymys: miten mies, joka tietää kuolevansa, käyttää viimeiset hetkensä?”

Antti Tuomaisen Mies joka kuoli on aiheestaan huolimatta kepeää ja hauskaa luettavaa. Vaikka dekkarit eivät muutoin maistuisikaan, kannattaa Tuomaisen romaanille antaa tilaisuus. Teoksen huumori ja itseironia upposivat ainakin Jenniin.


Ian MacEwan: Pähkinänkuori


Ihmisenalun nasevat ja lakoniset kommentit tarinan hurjien juonenkäänteiden keskellä toimivat ja tuovat siihen kaivattua kepeyttä, ja McEwan on tuonut tarinaansa myös todella häiriintynyttä navanalushuumoria – Trudyn ja Clauden petipuuhien seuraaminen kirjaimellisesti aitiopaikalta herättää välittömästi sympatiat sikiötä kohtaan.”

Ian McEwan luo kaunokirjallisen nahkansa uudestaan unohtumattomalla tavalla Pähkinänkuoressa. Lajityypin asetelmat päälaelleen kääntävä dekkari on nerokkaan raikasta luettavaa kannesta kanteen.



Erityismaininta:

Ossi Nyman: Röyhkeys


Ossi Nyman meni sohaisemaan syksyllä muurahaispesään kirjoittamalla romaanin omasta ideologisesta työttömyydestään. Työntekoa välttelevästä ja veronmaksajien rahoilla elämästä nauttivasta joutomiehestä kertonut Röyhkeys olisi ollut helppo kuitata halvaksi provokaatioksi, mutta Nymanin teos on yksinkertaisesti paljon enemmän.

Röyhkeys on älykäs romaani, joka onnistuu pukemaan sanoiksi suomalaisen yhteiskunnan koventuneen henkisen ilmapiirin ja sen aiheuttamat seuraukset yksilössä – kirjabloggarit eivät suotta valinneet Röyhkeyttä parhaiten vuotta 2017 kuvaavaksi romaaniksi. Nymanin opuksen ajankohtaisuus ei myöskään näytä olevan hälvenemään päin, sillä aktiivimalli kuohuttaa niin päättäjien kuin tavallisen kansankin keskuudessa.

tiistai 30. tammikuuta 2018

Don Delillo: Nolla kelviniä








Artisia tultaisiin hakemaan. Hänet työnnettäisiin hissiin ja vietäisiin alas johonkin niin sanotuista numeroiduista kerroksista. Hän kuolisi, kuolema aiheutettaisiin kemiallisesti, holvissa jossa on pakkasasteita, äärimmäisen tarkassa lääketieteellisessä prosessissa, jota ohjasivat joukkoharha, taikausko, ylimielisyys ja itsepetos. [s. 52]

Don Delillon Nolla kelviniä käsittelee rohkeasti kahta ihmiskuntaa ravistelevaa ja innostavaa teemaa – kuolemaa ja kuolemattomuuden houkuttelevaa ajatusta.

Lähitulevaisuudessa miljonääri Ross Lochart on perustanut syrjäisen tutkimuslaitoksen, jonne vetäydytään kuolemaan hallitun kliinisesti ja odottamaan syväjäähän aikaa, jolloin tiede on kehittynyt siihen pisteeseen, että lusikan nurkkaan heittäneitä ja jäädytettyjä voidaan palauttaa eloon. Rossin poika Jeff saapuu laitokseen seuraamaan, kuinka Jeffin äitipuoli ja Rossin uusi vaimo Artis on tekemässä kuolemaa – ainakin toistaiseksi. Sairaalloisen Artisin riutumisen ja sekä kuolemaan että kuolemanjälkeiseen elämään valmistautumisen ohella toisistaan etääntyneet isä ja poika joutuvat kohtaamaan toisensa ja ristiriitansa.

Romaanin ensimmäisellä puolikkaalla juonta kannattavaksi elementiksi tarkoitettu kolmiodraama isän, pojan ja äitipuolen välillä ei suoraan sanottuna kanna. Delillon tavaramerkiksi muodostunut etäinen dialogi kuvaa ajoittain hienosti sitä, kuinka ihmiset puhuvat toistensa ohi ymmärtämättä kanssakeskustelijaa, mutta jättää mielenkiintoiset hahmot todella etäisiksi – lukijalle ei missään vaiheessa esimerkiksi valkene, miksi Ross päätyy ennen romaanin puoliväliä tekemäänsä merkittävään ratkaisuun. Jeffin ja Rossin keskinäiset nahistelut eivät siis kauheasti innosta lukijaa, eikä Delillokaan saa isän ja pojan suhteen kipupisteistä kaikkea irti.

Kiinnostavinta antia edustavat Jeffin ja laitoksen henkilökunnan väliset keskustelut, jotka avaavat hienosti kuoleman uudelleenmäärittelystä seurannutta ideologista muutosta ihmiskunnassa. Pakastimessa ylösnousemustaan odottavat ihmiset pannaan esimerkiksi opiskelemaan kokonaan uutta kieltä uudessa maailmassa elämistä varten – tällaisista teemoista olisin lukenut mielelläni huomattavasti enemmänkin.

Kuolemattomuuden filosofia ja pöyhkeä ylpeys leijailevat vahvasti tutkimuslaitoksen käytävillä, ja Nolla kelviniä sisältääkin runsaasti pohdintaa aiheesta – harmi vain, että pohdinnat jäävät junnaaviksi ja etäisiksi tyhjyyttään koliseviksi monologeiksi, jotka vievät esimerkiksi kuolemanjälkeisen kielen kaltaiselta mielenkiintoiselta teemalta parhainta pontta pois.
Uusi järjestelmä joka tarjoaa uusia merkityksiä, aivan uusia aistihavaintojen tasoja.
   Se laajentaa todellisuuttamme, kasvattaa älymme ulottuvuutta.
   Se tekee meistä uusia, hän sanoi.
   Tunnemme itsemme toisin kuin vielä koskaan, veren, aivot, ihon.
   Lähestymme arkipuheessa puhtaan matematiikan logiikkaa ja kauneutta.
   Ei hymyjä, kielikuvia, vertauksia.
   Kieli joka ei kavahda mitään objektiivista totuutta, vaikka sitä ei ole koettu koskaan aikaisemmin.
   Hän puhui, minä kuuntelin, aloimme lähestyä uusia suuruusluokkia.
   Universumi, mitä se oli, mitä se on, minne se on menossa.
   Laajentuva, nopeuttaan kasvattava, loputtomasti kehittyvä universumi, täynnä elämää, päättymättömästi maailmoja maailmojen jälkeen, hän sanoi.
   Universumi, multiversumi, niin paljon kosmisia äärettömyyksiä, ettei toistettavuuden ajatusta voi enää välttää.
[s. 129–130]
Nolla kelviniä muuttuu jälkimmäisessä osassaan täysin eri romaaniksi – eikä muutos ole valitettavasti yhtään parempaan suuntaan. Jeffin heilastelu New Yorkissa erityisopettajana työskentelevän Emman kanssa, joka on huolissaan omituisesta pojastaan, on sikäli mielenkiintoinen toisinto Jeffin, Rossin ja Artisin välille kyhätystä asetelmasta, mutta hyppy keskelle tavallista elämää on vähän omituinen ratkaisu.

Delillo kai haluaa tällä näyttää, että samalla kun se yksi prosentti hankkii itselleen kuolemattomuutta, tavalliset ihmiset ovat keskellä omaa elämäänsä – muun muassa työttömyyttä ja erityisluokan haurasta ja häiriöherkkää arkea. Ne eivät vain ole kauhean mielenkiintoista luettavaa, ja viimeistään viimeisellä puolikkaallaan Nolla kelviniä muuttuu suoraan sanottuna aika puuduttavaksi lukuelämykseksi.

Nolla kelviniä on romaanina keskinkertainen, sikäli helposti seurattava mutta ontto kokonaisuus, joka lähinnä väläyttää mielenkiintoisia ja innostavia ideoitaan silloin tällöin pitääkseen lukijan hereillä. Nämä hetket jäävät kuitenkin aivan liian harvaan, jotta Nolla kelviniä saisi pysyvää saati pysäyttävää vaikutusta aikaan.


Petter odottelee edelleen talven kunnollista alkamista.

Alkuteos: Zero K
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2016
Suomennos: Helene Bützow
Kustantaja: Tammi
Sivumäärä: 271
Kansikuva: Time Life Pictures / Getty Images
Lajityyppi: scifi, psykologinen romaani
Mistä saatu: arvostelukappale