sunnuntai 16. heinäkuuta 2017

Hilary Mantel: Margaret Thatcherin salamurha



Hilary Mantelin Margaret Thatcherin salamurha -novellikokoelman teksteissä korostuu upeasti novellin tärkein ajatus – ne tarjoavat yksitoista mieleenpainuvaa maailmaa, joihin lukija pääsee kurkistamaan hetken ajaksi. Lyhyemmät mutta arjesta tehokkaasti irti riuhtaisevat novellit sopivat erinomaisesti työmatkoille, ja pidempien tekstien seuraan on pelottavan helppoa unohtua fiilistelemään tarinan tapahtumia.

Margaret Thatcherin salamurhan teksteissä seurataan muun muassa länsimaisen naisen lääkehuuruista toikkarointia arabivaltiossa, Englannin pääministerin listimisen valmistelemista sekä epämuodostunutta ikätoveriaan vakoilevien kahden villikkotytön seikkailuja.

Suurin osa novelleista on miellyttävän hitaasti eteneviä kokonaisuuksia, joissa suuret juonenkäänteet ja ikimuistoiset tapahtumat ovat saaneet tehdä tilaa tunnelman haistelemiselle ja miljöön kuvaukselle. Parhaiten kaava toimii köyhää englantilaista maaseutua ja siinä vapaasti temmeltävien esiteini-ikäisten tyttöjen seikkailuja kuvaavassa Pilkussa, joka on yksityiskohtaisuudessaan, verkkaisuudessaan ja keveydessään yksi kauneimmista koskaan lukemistani lapsuudenkuvauksista.
Elokuu koitti ja muistan tyhjät takat, katujen kiehuvan tervan ja kiiltävän keltaiset kärpäspaperit kulmakaupan ikkunassa, repsottamassa saalista täynnä. Joka iltapäivä kaukainen ukkosen jyly, ja äiti joka sanoi: – Huomenna repeää, ikään kuin kesä olisi säröytynyt malja ja me sen alla. Mutta koskaan ei revennyt. Lämpöhalvauksen saaneet kanat vaappuivat katua pitkin. Äiti ja täti väittivät, että tee vilvoittaa, mutta eihän se totta ollut. Silti he kulauttelivat sitä gallonakaupalla turhassa harhauskossaan. – Se on ainoa nautintoni, äiti sanoi. He retkottivat kansituolissa valkoiset koivet suorina. Pitelivät savukettaan syvällä nyrkissä niin kuin miehet, ja savu kiemurteli heidän sormiensa välistä. Kukaan ei huomannut, kun tulin ja menin. Ruokaa en tarvinnut, saihan kaupasta mehujään. Pakastin piti kovaa ääntä. [s.36]
Mantelin novellit ovat hyvin tiivistunnelmaisia kokonaisuuksia, joita lukiessa tekee mieli jatkuvasti hidastaa tahtia ja jäädä makustelemaan edellisen sitaatin kaltaista kaunokirjallista nerokkuutta. Mantel osaa upeasti pitkittää näennäisesti tapahtumaköyhiä tarinoitaan kauniilla ja mielenkiintoisella kuvauksella, ja hyvänä esimerkkinä tästä toimii kokoelman nimitarina. Kiikarikiväärillä varustautuneen salamurhaajan ja tälle sihtailupaikan tarjoavan vanhemman naisen kiivaat keskustelut Margaret Thatcherin ampumisen oikeuttamisesta ovat erittäin jännittävää ja tiivistunnelmaista luettavaa – lukijalla on taatusti hiki otsalla ennen ensimmäistäkään laukausta.

Novellit ovat virkistävällä tavalla hyvin vähäeleisiä ja rauhallisia muuhun nykykirjallisuuteen verrattuna – räävittömät revittelyt ja provokaatiot loistavat melkein kokonaan poissaolollaan. Mantel osoittaakin teksteillään, kuinka oikealle taajuudelle viritetyn tunnelman kaltaisilla tekijöillä pystyy luomaan suorastaan mestarillista kirjallisuutta, jossa lumous pysyy yllä tarkasti rajatun mutta parhaimmillaan ikimuistoisen hetken verran.


Petter ei ole syönyt mehujäitä enää vuosikausiin,
mutta oli lapsena Amppari-jätskien suuri ystävä.

Alkuteos: The Assassination of Margaret Thatcher
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2014
Suomennos: Kaisa Sivenius
Kustantaja: Teos
Sivumäärä: 178
Kansikuva: Jenni Saari
Lajityyppi: lyhytproosa ja novellit
Mistä saatu: arvostelukappale

torstai 6. heinäkuuta 2017

Anna-Leena Härkönen: Valomerkki















Anna-Leena Härkösen Valomerkki herättää melkoisen ristiriitaisia tunteita vielä kauan romaanin lukemisenkin jälkeen. Valomerkin heikkouksien alta kuitenkin paljastuu härkösmäisen luontevasti etenevä ja mustalla huumorilla vuorattu lukuelämys, joka on pilattu yhdellä typerimmistä loppuratkaisuista aikoihin.

Anita on nuorena kirjailijanuransa aloittanut ja sittemmin koko hommaan leipääntynyt kynäniekka, jota ei oikeastaan huvittaisi enää edes elää. Uuden romaanin kirjoittaminen on koko ajan tyssäämässä Anitan omaan itsekriittisyyteen, ja lähipiirin ihmiset omaa perhettä lukuun ottamatta tuntuvat olevan enemmän häiriöksi kuin avuksi.

Valomerkki muistuttaa jossain määrin vähän aikaa sitten lukemaani Herman Kochin Naapuria, joka samalla tavalla pureutuu kirjailijuuteen ja kyseisen ammatin varjopuoliin. Härkönen seilaa pelotta Kochia syvemmille vesille kuvatessaan Anitan mielenliikkeitä ja tekemistä rajoittavia pakonomaisia sääntöjä, jotka ovat syöneet luovasta työstä kaiken ilon ja tehneet naisesta katkeran ja kyynisen kirjailijan. Härkönen kuvaa taitavasti Anitaa keräilijäksi, joka napsii arjen tapahtumista aiheita töihinsä, ja huonon päivän osuessa kohdalleen nuo havainnot muuttuvat inhorealistisiksi väläyksiksi.
Kassalla pysähdyn lehtitelineen luokse. Ilta-Sanomien kannessa on kuva vammaisesta lapsesta. Hänen päänsä näyttää tyhjenneeltä jalkapallolta.
   ”Vammaisuus ei ole sairaus”, kertoo lapsen äiti jutun otsikossa.
   Mikä se sitten on? Harrastus vai?
[s.74]
Valomerkki onkin kaikkiaan hyvin löyhäjuoninen kokonaisuus, joka keskittyy kuvaamaan Anitan räpistelyä ongelmiensa ja arjen kanssa – lukijan on turha odottaa kovin suuria yllätyksiä vaan hänen on paras valmistautua henkisesti Härkösen henkilökohtaisessa angstissa vellomiseen. Kirjailija on avautunut naistenlehtien kansihaastatteluissa kevään mittaan isänsä kuolemasta, ja myös Anita suree Valomerkin sivuilla säännöllisin väliajoin toisen vanhempansa menettämistä. Isän kuolema on kuitenkin epämääräinen teema, eikä Härkönen oikeastaan avaa Anitan tuntoja sen ihmeemmin. Tämän teeman pudottaminen olisi tehnyt muutenkin runsaasta romaanista heti vähemmän hajanaisen oloisen teoksen, joka on vahvimmillaan kirjoittamiseen liittyvien hankaluuksien kuvaamisessa. Sitä vastoin Valomerkin onnellinen loppu on turhauttavan laiska ja epäuskottava päätös synkkyydessä velloneelle romaanille.

Vaikka Valomerkin tarjoama kyyti on turhauttavan epätasaista alusta loppuun, Härkösen tavaramerkkinä toimiva vinkeä dialogi pelastaa paljon. Anita tapaa Valomerkin aikana runsaasti muita kulttuurialan toimijoita, joiden kanssa maailmaa parannetaan säännöllisin väliajoin – mukaan mahtuu myös rankempia ja traagisempia kohtaamisia esimerkiksi psykologista sodankäyntiä harjoittavan Iiron kanssa. Humoristisempaa puolta edustaa taas Anitan ja tämän äidin välinen puhelinkeskustelu, joka osoittaa Härkösen kyvyn pyöritellä tilannekomiikan avulla tuttuja keskustelunaiheita ihan uuteen uskoon.
”Vieläkö se Veli-Pekka on homo?”
   ”Joo. Ei seksuaalista suuntautumista vaihdeta ku sukkia.”
   ”Mistä ne homot yhtäkkiä ilmesty? Ei niitä mun nuoruudessa ollu.”
   ”En tiedä.”
   ”Vai onko se semmonen kaksoisseksuaali?”
   ”Tarkoitat biseksuaalia?”
   ”Niin, sehän on pahempaa ku homous. Ei osata päättää mitä ollaan, aikuiset ihmiset.”
   ”Aivan. Miten sä oot jaksellu?”
   ”No kiitos kysymästä. On tässä ollu kaikenlaista.”
[s.40]

Valomerkki onnistuu parhaimmillaan hienosti avaamaan Miki Liukkosen O:n tavoin ihmismielen synkimpiä ja pahimmin järkkyneitä kolkkia, mutta sosiaalipornon puolelle luisuva mielenluotaus ei riitä pelastamaan tätä rimanalitusta.


Petter ei muista, milloin olisi viimeksi ostanut iltapäivälehden.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2017
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 252
Lajityyppi: psykologinen romaani
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

torstai 29. kesäkuuta 2017

Luca D´Andrea: Rotko


Luca D´Andrean Rotko lainailee häpeilemättä Joël Dickerin ja Stephen Kingin tuotannosta tuttuja elementtejä, joista rakentuu menevä ja viihdyttävä kokonaisuus. Tasapaino-ongelmistaan huolimatta D´Andrean palkittu jännäri tarjoaa lempeällä tavalla hyytävää kesälukemista astetta rönsyilevämpään tyyliin mieltyneille.

Palkittu jenkkidokumentaristi Jeremiah Salinger yrittää etsiä kuumeisesti aihetta seuraavaan kassamagneettiinsa ja pääsee sellaisen jäljille muutettuaan perheineen pieneen Siebenbochin kaupunkiin. Etelätirolilaisen tuppukylän ja Salingerin vaimon lapsuudenmaisemien historiasta löytyy karmaiseva ja ratkaisematta jäänyt murhamysteeri, jonka selvittäminen luonnollisesti saa muutenkin epäluuloiset paikalliset takajaloilleen – varsinkin ne, joilla on eniten salattavaa. Salinger ei kuitenkaan aio antaa periksi, vaikka julmalla veriteolla alkaa olla liikaa yhteyksiä vaimonpuoleiseen sukuun…
D´Andrean teos eroaa merkittävästi skandinaavisten dekkarien synkästä ja hyytävästä tunnelmasta, sillä Rotkossa on hyvin paljon hilpeitä ja rentoja kohtia, joissa vekkulimainen sanailu nousee keskiöön – näin käy esimerkiksi Salingerien perhe-elämän kuvauksille omistetuissa kohtauksissa, joissa päähenkilön ja tämän pikkuvanhan Clara-tyttären sanailut ovat huikean hauskaa luettavaa. Näinä hetkinä Rotko tuo mieleen vahvasti Dickerin Baltimoren sukuhaaran tragedian, jossa kevyttä ja vähän ronskempaakin huumoria kuljetetaan taidokkaasti synkemmän sisällön rinnalla. Välillä D´Andrea tosin sortuu dialogeissaan kingmäiseen mukarentoon äijäilyyn.
”Oleskelin kotosalla kaikessa rauhassa vietettyäni iltaa eräässä pikku lukaalissa Co-op Cityssä. Uskomaton mesta. Livebändi soitti The Stoogesin covereita ja siellä esiintyi myös tankotanssijattaria, joita ei sovi aliarvioida. No, minä kulautan kurkkuuni parit bisset, rupattelen jengin kanssa ja tutustun yhteen blondiin. Joka ei ollut lainkaan hullumpi jos minulta kysyt. Ja niin me päätimme lähteä jatkoille minun kämppääni ja…”
   ”Voit hypätä yksityiskohtien yli.”
   Mike muisti Claran, joka kuunteli henkeään pidättäen Miken monologia. Mike selvitti kurkkuaan ja jatkoi: ”Toin hänet kotiini ja kerroin hänelle sadun ketusta ja pihlajanmarjoista. Söpöläinen, oletko sinä kuullut satua ketusta ja pihlajanmarjoista?”
   ”Onko se sama tarina, jossa ketun tekisi mieli syödä pihlajanmarjoja, mutta se väittää, että ne ovat vielä raakoja ja happamia, koska ei itse ylety marjoihin? Onko se sama satu, Mike-setä?”
   ”Juuri sama faabeli. Sillä erotuksella, että minun versiossani kettu on vanha ja kulahtanut ukkomies, ja kun hänen ystävänsä Mike sitten alkaa hehkuttaa viimeisintä pihlajanmarjaterttua, jota on päässyt maistamaan, vanha ja rupsahtanut, naimisissa oleva kettu…”
   ”Leikkaa pois seuraavat kohtaukset”, keskeytin hänet.
[s.489–490]
Baltimoren sukuhaaran tragedia uskaltaa irrottautua kokonaan dekkariperinteestä ja tarjoilla ihan eri tavalla avautuvan ja etenevän murhamysteerin – siksi onkin pieni pettymys, että tyylillisesti niin samankaltainen Rotko laahaa huomattavasti kuljetumpia ja tutumpia latuja pitkin. Salinger on tyypillinen härkäpäisen periksiantamaton nuuskija, joka luonnollisesti onnistuu pienellä kaivelulla ja oikeiden ihmisten luottamuksen puolelleen voittamalla saamaan lisätietoa murhayön tapahtumista. Tällainen kaava on vain niin nähty edellä mainittuun Baltimoren sukuhaaran tragediaan verrattuna, jossa Marcus Goldman kertoo ja avaa lukijalle itse sukunsa mysteereitä. Rotkossa on luvassa niin paljon itseään toistavia, kornilla dialogilla täytettyjä viinanhuuruisia haastatteluhetkiä, että ne menevät lukijan päässä sekaisin, mikäli Rotkoa lukee yhtään pidemmissä erissä.

Miinusta Rotko saa myös pöyristyttävän vanhanaikaisista asetelmistaan – Clara on luonnollisesti pikkuvanha tytöntyllerö, jota Salinger on suojelemassa ja paijaamassa joka hetkessä. Tämä vielä jotenkin menettelee viisivuotiaan lapsihahmon kohdalla, mutta Salingerin vaimosta on tehty nalkuttava, avioerolla uhkaileva ja miehensä tekemisiä torppaamassa oleva pirttihirmu, jolta mies joutuu luonnollisesti salailemaan tutkimustensa edistymistä ja viinanhuuruisia haastattelureissuja. Romaanin edetessä ja salaisuuksien paljastuessa Salinger tosin joutuu mielenkiintoisesti punnitsemaan arvojaan useaan otteeseen, kun tämän perhe alkaa olla melkoisessa vaarassa.

Rotkon vähemmän mairittelevien piirteiden listaamisen jälkeen on muistettava mainita, että kyse on miellyttävän monitasoisesta teoksesta, joka pitää lukijan vahvasti koukussa useilla salaisuuksillaan ja harkitun verkkaisesti etenevällä juonellaan. Ennen kaikkea D´Andrean jännärin tapahtumapaikka ansaitsee erikoisuudellaan kiitosta – Saksan ja Italian rajamailla sijaitseva kaksikielinen Siebenboch on kulttuuriselta identiteetiltään rajatapaus, sillä erityksissä olevan kaupungin asukkailla on erilaisia perinteitä sekoittavia tapahtumia, joista lukeminen on äärimmäisen mielenkiintoista. D´Andrea käyttää Rotkon alussa runsaasti aikaa kuvatessaan kaksikielisyyden aiheuttamia mielenkiintoisia monitulkintaisuuksia ja sävyeroja, ja vaikka saksa ja italia eivät ole koskaan päässeet kotiutumaan kielenkannoilleni, sanaleikit ja väännökset tuovat tarinaan syviä ja yllättäviä lisäsävyjä.
”Kukaan ei tiedä varmasti, mitä tuona päivänä tapahtui. Voin vain kertoa sinulle, mitä itse näin ja tein. Tai pikemminkin, mitä näin ja tein huhtikuun 28. ja 30. päivän välisenä aikana tuonna kirottuna vuonna 1985. Mutta sovitaan sitä ennen jotakin, Jeremiah.”
   Hän oli haudanvakava.
   ”Sovitaan mitä?”
   ”Kerron sinulle kaiken minkä tiedän jättämättä pois mitään, ja vastalahjaksi sinä lupaat ettei tämä tarina hotkaise sinua kitaansa.”
   Hän oli käyttänyt saksan verbiä
fressen. Se viittaa eläimeen, joka syö; kun ihminen syö, verbinä on essen. [s.93]
Rotko jääkin monella tavalla helposti seurattavaksi mutta sisällöltään turhan ontoksi jännäriksi, jonka puutteita D´Andrea on lähtenyt paikkailemaan pitkittämällä romaaninsa loppua ja marssittamalla esiin toinen toistaan uskomattomampia käänteitä – asetelmat heittävät kuperkeikkaa niin moneen kertaan viimeisten sivujen aikana, että lukija ei meinaa yksinkertaisesti pysyä mukana. Mammuttitaudista ja köykäisestä sisällöstä kärsivää Rotkoa ei voi siksi suositella täysin varauksetta kovillekaan dekkaristeille.


Alkuteos: La sostanza del male
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2016
Suomennos:
Leena Taavitsainen-Petäjä
Kustantaja: Tammi
Sivumäärä: 536
Lajityyppi: jännitys, kauhu
Mistä saatu: arvostelukappale

sunnuntai 11. kesäkuuta 2017

Maria Peura: Tunkeilijat


Maria Peuran novellikokoelma Tunkeilijat osoittaa, miten pari vuotta jyllännyt pakolaiskriisi alkaa yhteiskunnallisesta tärkeydestään huolimatta hiipua kirjallisuuden puolella – kokoelman suoraan pakolaisiin liittyvät tarinat ovat samaa vanhaa kannesta kanteen. Peura pysyttelee turvallisesti itsestäänselvien aiheiden suojassa kuvatessaan sotatantereeksi muuttuneita kotiseutuja, vanhoillisten arvojen vaikutuksia varsinkin nuorten naisten elämissä ja ensiaskelia kummallisessa uudessa kotimaassa, jossa turvapaikanhakijat temmataan lukkojen taakse suojaan kiivailta väkijoukoilta. Näiden novellien tarinat ovat tietynasteisesta järkyttävyydestään huolimatta niin moneen kertaan kuultuja ja kauhisteltuja, etteivät ne herätä maailman menoa seuraavassa lukijassa oikein mitään tunteita.
Äiti aukaisee luukun ja minä ryömin pimeään paikkaan, jossa olen ennenkin ollut. Minä leikin siellä elävää kuollutta. Me olemme äidin kanssa sitä leikkiä yhdessä harjoitelleet. Siinä leikissä hengitetään oikein syvään ja rauhallisesti, mutta yhtään ääntä ei saa päästää, ei mitään ääntä, joka voisi houkutella paikalle miehiä. Minä leikin nyt huolellisesti kuollutta, koska äiti on ollut koko päivän kauhean huolissaan, vielä enemmän kuin silloin, kun minua viimeksi tuntiin hakemaan markkinoille.
  Silloinkin oli puhetta verestä. Aikuiset ovat kummallisen kiinnostuneita verestä. Kun minua viimeksi tultiin hakemaan, en minä vielä tiennyt mitään koko verestä, eikä minun pyhästä paikastani ollut koskaan valunut verta paitsi silloin kerran, kun Sam-serkku tuli sodasta lomalle ja kiusasi minua kepillä, piiskasi minua sillä ja yritti työnnellä joka paikkaan, mutta silloinkin äiti minut kerkesi pelastaa. Minulla on hyvä äiti. Äiti itse sanoo, että kaikki on isän ansiota, siis sen ansiota, että isä on elossa.
[s.40–41]
Peura on ilmeisesti itsekin tiedostanut olevansa liikkeellä vähän heikoilla eväillä, sillä hän on laajentanut Suomen rajojen ylittäneiden pakolaisten vaiheita kuvaavan novellikokoelmansa teemoja käsittelemään mitä tapahtuu, kun ylitetään henkilökohtaisia rajoja eri tasoilla. Käytännössä tämä tarkoittaa kuitenkin sitä, että Peura käsittelee enemmän tai vähemmän kaikissa novelleissaan miesten ja naisten epätasa-arvoista suhdetta pääosin tuttujen asetelmien kautta.

Peuran novellien tapahtumia sävyttävät runollisesti kuvatut ja varsin surrealistisiksi villiintyvät käänteet, jotka piristävät muuten niin tutuilla laduilla suihkivaa kerrontaa. Kikkailut eivät kuitenkaan tuo tarinoihin mitään uusia tasoja – ne valpastavat lukijan hetkeksi, mutta sitten realistisemmaksi palaava tyyli muuttuu jälleen tutuksi unettavaksi itsekseen. Voikin miettiä, kuinka tarkoituksenmukaista tällainen lopulta on.
Ja Ingemar nyökäytti päätään ja rupesi nielemään, äänekkäästi pyydysti kurkullaan pulppuilevia sanoja, liian nopeasti nieleskeli, kasvot roihahtivat punaisiksi, sitten leimuaviksi, liekit roihahtivat Ingemarin suusta, polttivat Iran yläpuolelle muodostuneet puhekuplat, joissa muodostui erilaisia pahaa enteileviä kirjainyhdistelmiä. [s.75]
Tunkeilijat on harvinaisen moniääninen mutta samalla musertavan mielenkiinnoton novellikokoelma, joka pelaa aivan liiaksi varman päälle ollakseen millään tavalla varteenotettava kokonaisuus – eri tyylilajien ennakkoluuloton sekoittaminen ei riitä pelastamaan tuttua materiaalia tylsyyteen vajoamiselta. Aiheesta kiinnostuneiden kannattaa tutustua mieluummin Antti Heikkisen mainioon Matkamies maan -romaaniin.


Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2017
Kustantaja: Teos
Sivumäärä: 222
Kansikuva: Eevaliina Rusanen
Lajityyppi: lyhytproosa ja novellit, surrealismi
Mistä saatu: arvostelukappale

torstai 8. kesäkuuta 2017

Clare Mackintosh: Annoin sinun mennä











Clare Mackintoshin kiitetty Annoin sinun mennä -esikoisromaani kääntää kaikki petaamansa asetelmat päälaelleen juuri ennen teoksen puoliväliä, muttei oikein saa kokonaisuutta pysymään kasassa – eikä se Mackintoshin toteuttama kohuttu juonenkäännöstemppukaan ole lopulta kovin kummoinen. Tämä arvostelu sisältään muutamia oleellisia juonipaljastuksia.

Jenna Gray menettää pienen Jacob-poikansa liikenneonnettomuudessa ja pakenee itsesyytösten vainoamana Walesin rannikolle. Siellä Jenna ryhtyy taiteilijaksi ottamalla valokuvia rantahiekkaan kirjoitetuista viesteistä, ja alkaa samalla hieroa vispilänkauppoja paikallisen eläinlääkärin kanssa. Lontoossa rikoskomisario Ray Stevens tasapainottelee perhe-elämän ja kuormittavan työn ristitulessa ratkoessaan Jacobin kuolemantapausta ja alkaa ajautua vaarallisesti kahden naisen loukkuun.

Ensimmäisen puolikas Annoin sinun mennä -romaanista kulkee hyvin tyypillisillä laduilla selvittämättömine rikoksineen ja orastavine romansseineen, kunnes pöytään räväytetään kaikkien aikojen kortti – uuden todistajanlausunnon myötä Jenna joutuu oikeuteen Jacobin surmaamisesta, ja paljastuu, ettei Jenna olekaan Jacobin äiti!

Mackintosh hämää lukijaa romaaninsa aikana nykykirjallisuuden kuluneimmalla tempulla eli jatkuvasti vaihtuvilla kertojilla, joiden takia Annoin sinun mennä -teoksen alussa luodaan hienovaraisesti vaikutelma siitä, että Jenna olisikin Jacobin äiti. Romaanin jälkimmäisellä puoliskolla puolestaan innostutaan entisestään leikittelemään kertojilla, kun siihen asti sivussa pidetyt erittäin tärkeät hahmot pääsevät valottamaan sekä Jennan omia taustoja että Jacobin kuolinillan tapahtumia.

Jennan hahmo ja tämän rankka elämäntarina ovat edellä mainituista huomattavasti mielenkiintoisempi kokonaisuus. Jennaa kaltoin kohtelevan ja henkisesti sairaan Ian-aviomiehen vinkkelistä esitetyt tapahtumat ovat kauhistuttavan häiriintyneitä, ja Annoin sinun mennä on synkimmissä kohdissaan ehdottomasti vaikuttavimmillaan. Jenna ja Ian ovat molemmat mielenkiintoisia ja sopivan ristiriitaisia hahmoja, joiden tekojen ja niiden seuraaminen on erittäin koukuttavaa ja palkitsevaa.

Sitä vastoin rikoskomisario Stevensin ympärille kyhätty kolmiodraama ja vaikean perhe-elämän seuraaminen ovat aika tylsää ja ennalta-arvattavaa luettavaa. Mackintosh ei ole parhaimmillaan dialogin kirjoittamisessa, ja laahaava parisuhdekuvaus tuntuu ympäripyöreän länkyttämisen säestämänä entistä tympeämmältä.
”Sinä rakastat työtäsi, Ray, ja se on minusta ihanaa. Se on osa sinua. Mutta minusta tuntuu ihan siltä, että lapset ja minä olemme olemassa vain jossakin taka-alalla. Tunnen itseni näkymättömäksi.”
   Ray avasi suunsa väittääkseen vastaan, mutta Mags vain pudisti päätään.
   ”Puhut Katen kanssa enemmän kuin minun kanssani”, hän sanoi. ”Näin sen tänä iltana – teidän välillänne olevan yhteyden. En ole typerä ja tiedän kyllä, millaista on, kun tekee jonkun kanssa pitkiä päiviä: silloin tulee puhuttua yhtä ja toista, ja se on ihan normaalia. Mutta se ei tarkoita, ettet voisi puhua minunkin kanssani.”
[s.309–310]
Annoin sinun mennä on taitavasti rakennettu romaani, joka kärsii kuitenkin ajoittaisesta hengettömyydestä. Jacobin kuolema ja Jennan todellinen suhde Jacobiin eivät ole todellakaan esimerkiksi Joël Dickerin Baltimoren sukuhaaran tragedian murhamysteerin kaltaisia monimutkaisia rakennelmia, vaan Mackintosh pelaa huomattavasti vaatimattomimmilla panoksilla. Juonenkäänteet ja yllätykset tuntuvat kuitenkin itseään suuremmilta ja kokonaisvaltaisemmilta lukijaparan jatkuvan hämäämisen ja puijaamisen myötä – tämä on toki kunnioitettava saavutus.


Petter on onnistunut välttelemään ajokortin hommaamista ainakin tähän asti.

Alkuteos: I Let You Go
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2014
Suomennos: Päivi Pouttu-Deliere
Kustantaja: Gummerus
Sivumäärä: 414
Kansikuva: Hannah Wood
Lajityyppi: jännitys, kollaasiromaani, psykologinen romaani
Mistä saatu: arvostelukappale