sunnuntai 15. lokakuuta 2017

Takashi Hiraide: Kissavieras
















Pyysin vaimoani kulkemaan kujaa edestakaisin ja nautin yhä uudelleen tuosta yksinkertaisesta ja selkeästä illuusiosta. Seuraavaksi pyysin vaimoni sisälle ja kävelin itse kujalla samassa paikassa, niin että hän sai vuorostaan katsella. Sitten istuimme molemmat kahden tatamin kokoiseen eteiseen ja odotimme jonkin aikaa seuraten kujaa, jolla ylipäätään oli vähän kulkijoita. Talo, jonka läpi ilma miellyttävästi virtasi, rentoutti mieltämme kuin musta laatikko, joka heijasti vain olennaisen. [s. 41]
Vuosi 1988. Kirjailijapariskunta muuttaa vanhan naisen ylläpitämän talon piharakennukseen. Asunnossa ei saa pitää lemmikkejä. Naapurin nuori poika adoptoi pienen, valkoisen kissan, Chibin, jonka nimi tarkoittaa pikkuista. Aina kun Chibi liikkuu, sen kaulassa oleva pieni kulkunen helkkyy. Hiljalleen pieni kissa alkaa vierailla pariskunnan luona, hivuttautuen osaksi heidän elämäänsä.
Teimme Chibille sisäänkäynnin, josta muut kissat eivät mahtuneet kulkemaan. Etelänpuoleisten isojen ikkunoiden alla oli lähes puolen metrin korkuisia, maitolasisia siivousikkunoita, joista saattoi lakaista roskat ulos. Raotimme yhtä ruutua seitsemisen senttiä, niin että ainoastaan Chibi pystyi pujahtamaan raosta sisään. [...]
   Asetimme tatamihuoneen lautalattianurkkaukseen vanhan pahvilaatikon, jossa oli säilytetty mandariineja. Siitä tuli Chibin oma huone. Laatikon sisään taitoimme pyyhekangasta ja asetimme pikkulautasen ruokaa varten. Ulkopuolelle tuli maitolautanen.
[s. 47]
Takashi Hiraiden Kissavieras on sympaattinen teos kompaktissa muodossa. Ihastuin heti sen yksinkertaiseen mutta rauhalliseen kanteen: jo teoksen ulkoasu huokuu seesteisyyttä ja filosofista otetta.

Parasta Kissavieraassa on ihmisen ja kissan välisen suhteen kuvaaminen. Myös haikea, kaihoisakin tunnelma viehättää. Hiraiden teoksessa on myös tyylikkyyttä ja arvokkuutta, niin kerronnan kuin teoksen ulkonäönkin suhteen. Vaikka Hiraiden romaani on viehättävä ja herkkä, jonkinlainen etäisyys tuntuu vaivaavan sitä. Ehkä se liittyy japanilaiseen hillittyneisyyteen ja pidättyväisyyteen.

Hiraiden romaani on erinomainen rauhallisuutta ja pysähtymistä kaipaaville lukijoille. Se on nopealukuinen ja helposti omaksuttava, mutta sen äärelle on myös helppoa rauhoittua hetkeksi ja jäädä makustelemaan taitavasti kuvattua miljöötä ja ihmisen ja kissan kiehtovaa suhdetta. Pieni Chibi jää kummittelemaan mieleen, ja teos saattaakin yllättävän tehokkaasti ruokkia kissakuumetta.


Jenni haaveilee satunnaisesti omasta kissavieraasta.

Alkuteos: 猫の客 / Neko no Kyaku 
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2001
Suomennos: Raisa Porrasmaa
Kustantaja: Schildts & Söderströms
Sivumäärä: 152
Kansi ja ulkoasu: Satu Kontinen
Lajityyppi: psykologinen romaani
Mistä saatu: arvostelukappale

torstai 12. lokakuuta 2017

Affinity Konar: Elävien kirja














Affinity Konarin Elävien kirjan alussa 12-vuotiaat kaksossiskot Pearl ja Sasha tuodaan toisen maailmansodan loppuaikoina Auschwitziin. Siskokset joutuvat keskitysleirillä ojasta allikkoon, kun he löytävät itsensä pahamaineisen tohtori Josef Mengelen kynsistä. Huuhaalääketieteestä ja kaksosten tutkimisesta kiinnostuneen puoskarin reviirinä toimii Tarhaksi kutsuttu alue, jossa tutkittavia kaksosia, kolmosia ja luonnonoikkuja pidetään vankeina hivenen paremmissa oloissa kuin muita vankeja. Onni kuitenkin loppuu Mengelen koekaniinien kohdalla viimeistään leikkauspöydälle siirryttäessä.

Romaanin edetessä Mengelen runtelemat Sasha ja Pearl joutuvat toisistaan erilleen, ja sodan päätyttyä keskitysleireiltä luikertavat pakolaislaumat vievät tyttöjä entistä kauemmas toisistaan. Stashalla on silti traumatisoituneessa mielessään kaksi erittäin selkeää tavoitetta: Pearlin löytäminen ja Mengelen tappaminen.

Elävien kirja jakaantuu kahteen hyvin erilaiseen osaan – Auschwitzissa kituuttamiseen ja sodanjälkeisessä Euroopassa harhailuun. Ensimmäinen puolikas tempaisee lukijan takuuvarmasti mukaansa, kun Konar esittelee maailman, jollaista on nähty harvemmin keskitysleirejä puivan kaunokirjallisuuden puolella. Mengelen tutkittavat hengailevat karsinassaan hyvinkin vapaasti, osallistuvat virkistysiltoihin ja elävät irrallaan sekä toisen maailmansodan että piikkilanka-aidan kurjemmalla puolella odottavista kauhuista. Rauhallisuuden ja eristäytyneisyyden ympärillä väreilevät uhat eivät ole mitenkään erityisen näkymättömiä – sadunomaisen yltäkylläisyyden ja häiriintyneiden tapahtumien kuvailun välillä poukkoileva Elävien kirjan alku tuo tyylillisesti mieleen esimerkiksi Katja Ketun Yöperhosen ja Anthony Doerrin romaanin Kaikki se valo jota emme näe.
Jos Mengelen voisi sanoa tehneen ylipäätään mitään hyvää, niin ainakin sen, että hän määräsi Kaksosten isän tehtäväänsä. Pojat rakastivat häntä, takertuivat häneen kiinni, kun hän opetti heille eri aineita – enimmäkseen saksaa ja maantietoa – ja potki heidän kanssaan rääsyistä kyhättyä jalkapalloa ympäri kenttää intouduttuaan joskus jopa pelaamaan. Tarhassa saivat myöskin asua moniraskauksia kantaneet vastasyntyneiden äidit, koska he edesauttoivat vauvojensa kehittymistä, ja moni kujersi kaksosten isälle ja sanoi, että tästä tulisi vielä upea perheenisä, mutta kehut saivat miehen vavahtamaan, ja hän vain jatkoi puuhiaan lempeään ja neuvokkaaseen tapaansa. Me tytöt olimme tällaisesta liittolaisesta kateellisia pojille, koska meillä oli vain Nauta meitä komentamassa. Naudalta emme saanee tietää yhtään mitään siitä, missä me olimme. Parakin muilta tytöiltä saimme kuulla, että Mengelen Tarha oli ollut aikaisemmin lähellä romanien leiriä. Mutta romanit olivat nyt kaikki kuolleet, sillä viimeisetkin tuhottiin elokuun 2. päivänä 1944; leirin viranomaiset olivat katsoneet välttämättömäksi hävittää heidät perinpohjin kauhistuttuaan heidän keskuudessaan raivoavia tauteja ja nälkäkuolemia. Ongelmana ei ollut kunnollisten ruoka-annosten puute, vaan aikuiset selvästikin anastivat lapsille tarkoitetun ruuan itselleen. Romanit lauloivat ja tanssivat päivät pitkät mieluummin kuin tekivät jotain saastaisuudelleen. Moiseen kansaan ei tepsinyt muu kuin täystuho. [s. 38–39]
Keskitysleirikuvaus on kaikessa omituisuudessaan ja surrealistisuudessaan kuitenkin äärimmäisen mielenkiintoista, vaikka Elävien kirjan sivuhahmot ovatkin harmittavan yksiulotteisia. Sininen potilas on salaisuuksineen sekä mielenkiintoinen että romaanin juonen kannalta oleellinen hahmo, mutta esimerkiksi lilliputtiperhe ja albiinokommari Bruna ovat täysin alihyödynnettyjä sivupolkuja. Suurin pettymys on kuitenkin se, ettei varsinaisesta pahuuden ilmentymäksi haukutusta Mengelestä ole saatu yhtään hullua tiedemiestä syvällisempää tai persoonallisempaa konnaa.

Elävien kirja kuitenkin loistaa ennen kaikkea kuvatessaan, kuinka Pearl että Stasha alkavat hitaasti seota sekä Mengelen operaatioiden että Tarhan tapahtumien takia. Viimeinen niitti on luonnollisesti kohtaus, jossa erottamattomat siskokset temmataan erilleen lopullisesti, ja Mengelen kokeiden traumatisoima, itseään kuolemattomana pitävä Stasha sekoaa lopullisesti.

Pakolaisvirtojen kuohuissa seikkaileminen viihdyttää toki aikansa mutta on sikäli mainioon alkupuoliskoon nähden aivan liian ennalta-arvattavaa luettavaa – Pearlin vaiheiden kuvaaminen pitää jonkinlaista jännitettä yllä, mutta sekin kupla poksahtaa hyvin nopeasti. Elävien kirja yksinkertaisesti kompastuu pahan kerran siirtyessään persoonallisesta keskitysleirikuvauksestaan aiemmin kirjallisuudessa koluttuihin ja paremmin toteutettuihin miljöihin – esimerkiksi Thomas Pynchonin Painovoiman sateenkaaressa nähty, täysin överiksi kurjuudessaan ja fantasiaelementeissään vedetty sodanjälkeinen Eurooppa on paljon vaikuttavampi näyttämö kuin Elävien kirjan vastaava miljöö.

Romaanin loppupuoliskolle saakka Elävien kirja onnistuu pysyttelemään kaukana amerikkalaisesta sentimentaalisuudesta, mutta lopussa tapahtuu romahdus. Elävien kirja on ihmiskokeineen ja keskitysleirikuvauksineen raskasta luettavaa, ja tapahtumien jäljet näkyvät varsinkin Stashassa ja Pearlissa niin fyysisinä vammoina kuin puhtaana hulluutena – lukijalle on selvää, etteivät muut romaanin hahmot ole päässeet yhtään sen vähemmällä. Turhanaikainen sentimentaalisuus särkee omintakeisen tunnelman purkupallomaisen hienovaraisesti.
Kaikki ne viattomat – en ajatellut heidän tulevaisuuttaan sinä päivänä, kun lähdin autiotalosta. En saanut tietää mitään heidän määränpäästään, voitoistaan, ongelmistaan. Heistä, jotka asettuivat uusiin kaupunkeihin ja heittäytyivät itsensä unohtaen uusiin ammatteihin, joko luomalla niin suuria imperiumeja, että pyyhkivät niillä pois menneisyyden, tai epäonnistumalla pyrkimyksissään menestyä, koska eivät saaneet oman verensä kohinaa pois mielestään. Heistä, jotka menivät naimisiin toisen eloonjääneen kanssa, heistä, jotka jäivät naimattomiksi, koska heillä ei ollut aviovuoteeseen muuta tarjolla kuin painajaisia. Heistä, jotka etsivät lohtua ja vapautta kibbutzin mullasta, ja heistä, jotka päätyivät toisenlaisille tutkimuspöydille ja antoivat toisille lääkäreille luvan polttaa aivoistaan lähtemättömät muistot, poistaa lopullisesti se kurjuus, jonka hän oli painanut meidän mieliimme. [s. 381–382]
Elävien kirjaan tarttuvat pääsevät nauttimaan persoonallisesta kostojuonella höystetystä keskitysleirikirjallisuudesta, joka ei meinaa oikein pysyä kasassa. Erilaista mutta tätä laadukkaampaa keskitysleirielämystä etsivien kannattaa tutustua Elävien kirjaa mieluummin edellä mainittuun Yöperhoseen tai Art Spiegelmanin Maus-klassikkosarjakuvaan.


Alkuteos: Mischling
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2016
Suomennos: Hanna Tarkka
Kustantaja: WSOY
Sivumäärä: 457
Kansikuva: Martti Ruokonen
Lajityyppi: psykologinen romaani,
historiallinen romaani 
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

torstai 5. lokakuuta 2017

Robert Coover: Pinokkio Venetsiassa








”Ja nyt, villin Amerikan roihuavilta vuorilta ja armottomilta moottoriteiltä, suorinta tietä teidän silmienne eteen ja hehkuvassa väriloistossa, jos niin voidaan sanoa, illan viimeinen esitys, jännittävämpi kuin ihmisten teot, kauniimpi kuin naisen rakkaus, pelottavampi kuin lasten unet” – sen kuullessaan lapset huutavat ja ulvovat ja heiluttavat innoissaan vasaroitaan – ”pitkän kärsimysnäytelmän loppuratkaisu, viimeinen tanssi, pääosassa maailman kuuluisin rasavilli, impotentin puusepän ja neitsythaltiattaren odottamaton jälkeläinen, yöastiassa kastettu ja tikkojen ympärileikkaama, poika jossa liha ja henki käyvät jatkuvaa kamppailua, legenda jo eläessään, Pinokkio! [s. 115–116]
Robert Cooverin Pinokkio Venetsiassa on melkoinen kaunokirjallinen jalokivi kaikessa räävittömyydessään ja haastavuudessaan. Heikki Karjalaisen Moebius-pienkustantamon ensimmäinen kirjajulkaisu edustaa Thomas Pynchonin Painovoiman sateenkaaren tavoin kaunokirjallisuuden kivikovaa ydintä, joka vaatii lukijaltaan poikkeuksellisen paljon niin hyviä istumalihaksia kuin avomielisyyttäkin – kyseessä on ehdottomasti yksi häiriintyneimmistä ja härskeimmistä romaaneista, jonka olen lukenut aikoihin.

Sadunomainen seikkailu alkaa, kun niin akateemisessa kuin viihdemaailmassakin menestynyt Pinokkio saapuu vanhoilla päivillään takaisin Venetsiaan. Veteen vajoava kaupunki osoittautuu myös maailmankuululle puupäälle melkoiseksi suonsilmäksi, johon tämä hukkaa itsensä ja maallisen omaisuutensa. Samalla lahoamistilassa oleva satavuotias Pinokkio-parka joutuu kohtaamaan menneisyytensä aaveet Lampunhenkeä, kevytmielistä Kaunokki-oppilastaan, kirjaimellisesti uudelleenkoottua marionettien punkbändiä ja Sinistä haltiatarta myöten.

Pinokkio Venetsiassa muistuttaa myös alkuasetelmaltaan melkoisesti Painovoiman sateenkaarta – molemmissa vähän untelo sankari tönäistään riuskasti keskelle anarkistista ja arvaamatonta maailmaa, jossa mitkään lainalaisuudet eivät pidä paikkaansa. Pinokkio-parkaa vedetään kuuluisasta puunenästä useaan otteeseen, ja tämä menettää omaisuutensa arvokasta käsikirjoitustaan ja rahojaan myöten ja löytää kaiken kurjuuden keskeltä rakkauden – ja ehkäpä myös itsensä.

Cooverin romaanin jokainen luku on survottu vähän liiankin täyteen tavaraa. Uusien kurjuuksien kuvaamisen ohella lukijalle avataan Pinokkion kuuluisaa mutta melkoisen happopäisesti kerrottua elämäntarinaa, josta perinteinen faabelimaisuus ja Disney-elokuvamainen söpöstely ovat lentäneet kanaalinpohjalle. Cooverin kerronta on pynchonmaisen päällekäyvää ja aggressiivista, nykyhetken ja muistojen välillä villisti sukkuloivaa tajunnanvirtaa, jonka pyörteisiin katosin yhtä helposti kuin Painovoiman sateenkaaren käänteisiin aikoinaan. Romaanin lukuisat tasot menevät suloisesti sekaisin sekä Pinokkion vanhuudenhöperössä lahopäässä kuin lukijankin korvien välissä – kiivaimmillaan kerronnan perässä on yksinkertaisesti mahdotonta pysyä ensiyrittämällä.

Pinokkion elämänvaiheiden uudelleentulkinnat ovat mielenkiintoista luettavaa Venetsiassa harhailun ohella. Puunuken seikkailut ovat muuttuneet melkeinpä Tim Burtonin elokuvien kaltaisiksi painajaisuniksi, jotka eivät epäröi rienata alkuperäisen Pinokkio-tarinan ohella esimerkiksi Raamatun kuvastoa. Pinokkion valasseikkailu ja Raamatun Joonan vähän samantyylinen kalareissu löytävät luonnollisesti yhteisen temaattisen sävelen Cooverin hyppysissä – kunnes Pinokkio Venetsiassa tekee täyskäännöksen ja karkaa uuteen, entistä häiriintyneempään suuntaan, jossa sekä valtava eväkäs että puuseppä saavat huutia.
Vanha Geppetto oli tottunut olosuhteisiin ja oppinut viihtymään, tislasi kuolettavaa grappaansa kalan nesteistä, kehitteli reseptejä hirviön nielemästä valtavasta ruoanpaljoudesta, yhtenä lempiruokanaan kylmä puuro, joka oli tehty murskatuista mustekaloista, elävistä vapaakiduskotiloista ja mursun ulosteesta, ja pynttäytyi hukkuneiden merikapteenien univormuihin. Hän tunsi elävänsä herroiksi. Harrastuksena hänellä olivat merimiesten pornografiset ja uskonnolliset kaiverrukset, joilla hän koristi asuintilansa, suuremmat kuin koskaan aiemmin. […] Enimmäkseen isä kuitenkin vain istui paikallaan keskellä kaamean keitoksensa aiheuttamia harhanäkyjä. Kotipolttoinen grappa oli kovettanut hänen sydämensä ja vallannut hänen mielensä niin, ettei hän suostunut liikahtamaankaan. Pinokkio pelkäsi, ettei saisi sitä päihtynyttä surkimusta koskaan takaisin ihmisten ilmoille. Hänen yrittäessään maanitellen lähestyä isäänsä tämä äityi häijyksi, löi häntä airon kahvapuolella ja uhkasi sytyttää hänet tuleen ja käyttää silliensä savustamiseen. [s. 155–156]
Sekava ja haastava Pinokkio Venetsiassa pitää lukijan imussa mukana röyhkeällä ja mielikuvituksellisella tyylillään – arvostelun sitaatit antavat pientä esimakua siitä, minkälaista verbaalista vyörytystä on luvassa alusta loppuun. Karjalainen suoriutuu Cooverin kääntämisestä mestarillisesti vähintäänkin haastavia sanaleikkejä ja sananparsia myöten. Venetsian ja Pinokkion mielenmaailman ja tragikoomisten tapahtumien kuvailu on viipyilevää ja itsetietoisen venytettyä mutta silti aivan yhtä luontevaa kuin keväällä ilmestyneessä Miki Liukkosen O-romaanissa.

Huikeimmilleen ja sekavimmilleen kuvaus nousee romaanin viimeisellä kolmanneksella kaupungissa pidettävien naamiojuhlien myötä. Unenomaisissa kohtauksissa kaupungin omaleimainen historia puhuvine patsaineen ja uskonnollisine viittauksineen saa lukijan viimeistään hukkaamaan punaisen langan. Romaanin lopussa kuitenkin odottaa yksi teoksen parhaista kohtauksista, kun kieltämättä nenänsä turhan moneen paikkaan pistänyt Pinokkio kohtaa Sinisen haltiattaren ikimuistoisissa merkeissä.

Pinokkio Venetsiassa on taatusti mieleenpainuva lukukokemus, jota ei voi tosin suositella ihan kenelle tahansa lukijan tarkoituksellisen pyörittämisen ja poikkeuksellisen haastavan episodirakenteen takia. Mikäli samaa kaunokirjallista kaliiperia edustavat Painovoiman sateenkaari ja O ovat kuitenkin aikoinaan maittaneet, näitä ”venetsialaisia” ei kannata missään tapauksessa jättää väliin.


Petter ei ole koskaan oppinut iskemään puuroihinsa voisilmää.

Alkuteos: Pinocchio in Venice
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 1991
Suomennos: Heikki Karjalainen
Kustantaja: Moebius
Sivumäärä: 559
Kansikuva: Jouko Nuora
Lajityyppi: fantasia, kollaasiromaani
Mistä saatu: lahjakirja

tiistai 26. syyskuuta 2017

Laura Lehtola: Takapenkki




Laura Lehtolan Takapenkki on melkeinpä Miika Nousiaisen romaaneja muistuttava keveähkö teos, jossa naureskellaan kevyesti nykyajan ilmiöille ja pannaan omituisia hahmoja selviämään kummallisista tilanteista. Tämä arvostelu sisältää pari paljastusta Takapenkin juonesta.

Aleksi viettää tuilla loisivan vapaaherran elämää, kunnes työkkäri patistaa tämän työkokeiluun selänpesijäksi. Lukioikäinen Elina pitää yksinään huushollia pystyssä vanhempiensa liehuessa ulkomailla ja huomaa Aleksin kanssa vietetyn yön päätteeksi olevansa raskaana. Takapenkin kolmantena pyöränä nähdään työkkärin virkailijana työskentelevä Tuula, jonka poika on muuttamassa pois kotoa, eikä insinöörisiippa Topi ymmärrä vaimonsa tunnekuohuja.

Takapenkki kummeksuttaa heti alussa vanhanaikaisilla ja suoraan sanottuna tympeillä sukupuolirooleillaan. Aleksi ja Topi ovat molemmat omilla tavoillaan täysin pihalla olevia uroksia, joita tunteitaan avoimesti käsittelevät ja rationaaliset Elina ja Tuula saavat koko ajan olla patistelemassa haluamaansa suuntaan. Varsinkin Tuulan ja Topin mielenkiintoisilta vaikuttavat kohtaukset toistavat koko ajan saamaa kaavaa: Topi mokaa aluksi jotain ja sitten korjaa kurssiaan sanomalla jotain vielä typerämpää.
Joinakin vuosia sitten hänellä oli tapana tehdä Top-5-lista kuukauden turhimmista ostoksista ja teipata se jääkaapin oveen. Kerran listalla oli mascara. Sittemmin selvisi, että Topi oli sekoittanut ripsivärin mascarpone-juustoon ja siksi arvioinut 127 markkaa kohtuuttomaksi hinnaksi.
   Kostoksi en hääpäivänämme laittanut meikkiä lainkaan. Topi ei tietenkään huomannut koko asiaa.
   – Miten minä voisin huomata sellaista, mikä sinusta puuttuu? Topi puolustautui myöhemmin, kun valitin ettei häntä selvästikään kiinnosta naamani lainkaan.
[s. 233]
Romaanin nuoremmat hahmot toimivatkin tarinoineen ihan eri tavalla. Elinan pakkomielteinen raskautensa salailu on mielenkiintoista luettavaa, ja se kertoo karusti siitä, kuinka kaikki sosiaaliset kontaktinsa katkaiseva ihminen onnistuu jäämään täysin yksin nykymaailmassa – vanhemmat lähettävät elinkustannukset kattavaa kuukausirahaa matkoiltaan eivätkä tunnu välittävän ihmeemmin tyttärensä toilailuista.

Vaikka Takapenkin mieskuvassa olisikin parantamista, Aleksi kunnostautuu komeasti tarinan edetessä. Hahmoon kohdistuvat paineet kasvavat uusien juonenkäänteiden myötä, ja tämän lopussa toteuttama ihmiskaappaus on tietynlaisesta epäuskottavuudestaan huolimatta äkkiväärään tarinaan mainosti istuva loppuhuipennus. Takapenkin osittain avoimeksi jäävä loppu muodostuu vääjäämättä pettymykseksi, kun lukijalle ei kerrota, mitä todella tapahtui.

Aleksin kautta Takapenkkiin tuodaan reilusti mukaan yhteiskunnallisesti kannanottavaa ainesta.  Mitään kafkamaista virkamieskoneistoa vastaan taistelemista ei ole luvassa, vaan Takapenkki turvautuu tässäkin vähän halpaan huumoriin kerran toisensa jälkeen.
– Nonniiiich, nainen sanoo muka ymmärtävästi ja kääntyy kohti. – Ja jossain vaiheessa ilmeisesti ollut tällaista päihdeasiaa sinulla? se sanoo madalletulla äänellä.
   – Ei ole ollut ongelmaa. Mä en juo viinaa ollenkaan.
   – Siltähän se usein itsestä tuntuu ettei ongelmaa ole. Mutta se on jo oikein hyvä alku ettei juo väkeviä.
   Se kirjoittaa hitaasti pelkällä etusormella: ”Ei juo enää väkeviä.”
   En jaksa selittää.
[s. 207]
Takapenkki on oivallinen kaunokirjallinen välipala, joka sopii keveydessään esimerkiksi työmatkoille tai pidemmällekin reissulle. Sujuvasti etenevä juoni tempaisee lukijan kyllä mukaansa, vaikka osa sisällöllisistä ratkaisuista mietityttääkin.


Petter kirjoittaa diginatiivina tietokoneellaan aina kahdella etusormella.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2017
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 270
Kansikuva: Päivi Puustinen
Lajityyppi: psykologinen romaani
Mistä saatu: arvostelukappale

torstai 21. syyskuuta 2017

Anni Kytömäki: Kivitasku



Anni Kytömäen Kivitasku kertoo Mustasalmen suvun tarinan. Lukija pääsee seuraamaan Suomessa 1800-luvulla vankityöläisenä olevan Sergein värikkäitä vaiheita sekä uudella vuosituhannella elävän Vekan arkea. Sairaseläkepäiviään viettävä Veka karkaa Savon sydämessä tyhjillään olevalle suvun mökille, ja Louhurannassa vietetyt hiljaiset päivät kääntävät Vekan katseen oman sukunsa salaisuuksiin.

Sergein tarina venähtää melkein sadan vuoden mittaisella aikajänteellään varsin komeisiin mittoihin, kun lukija saa seurata samojen hahmojen varttumista ja elämistä melkoisten elämänvaiheiden lävitse. Vekan perehtyessä sukunsa vaiheisiin lukija huomaa, että Sergein kertomien tapahtumien ja Mustakallioiden taltioitujen vaiheiden välillä on melkoisesti eroja. Näin Kivitaskussa painotetaan hienosti, kuinka historiasta unohtuu ja jää pois melkoisen oleellisia tarinoita ja faktoja – tilalle ui luonnollisesti koko joukko valheita ja petoksia.

Sergei pysyy oman tarinansa tähtenä mielenkiintoisen hahmonkehityksen kuvaamisen turvin. Kuolleen Albert-vankitoverinsa nimen ja identiteetin kaappava, Albertiksi hitaasti muuttuva Sergei pitää entistä minäänsä elossa sisällään ja elää tavallaan kahden ihmisen elämää samanaikaisesti.

Albert ja Sergei kommentoivat ihmiskuorensa sisällä tapahtumia kukin omalla tavallaan – tällainen monitasoisuus tuo muutenkin laadukkaaseen historialliseen kuvaukseen mukaan ihan uusia elementtejä. Mainiona esimerkkinä toimii se, kuinka Venäjällä vallankumousta aikoinaan kabineteista käsin puuhannut Sergei joutuu lopulta kohtaamaan kovan maailmaan silmästä silmään.
Jos Sergei olisi ollut maaorja, hän olisi viljellyt maata ja palvellut isäntäänsä. Nyt hän miettisi, miten selviytyä vapaana. Maaorjille on luvattu ilmaiseksi neljännes siitä maatilkusta, jota he ovat viljelleet. Loput heidän on lunastettava itselleen. Ei heillä ole siihen varaa.
   Niin pitkälle emme ajatelleet, kun vaadimme orjille vapautta. Vapaus on hyveistä ylin, sen kaikua ei saa himmentää miettimällä mitä käsite käytännössä tarkoittaa. Kuten hyveet yleensäkin, myös vapaus käpristyy kokoon kun se on saavutettu. Sen takana ei ole mitään tavoiteltavaa. On vain sama ruumis joka on pidettävä kylläisenä ja lämpimänä, ja mieli jonka on etsittävä uusi kirkas tähti.
   Kuuntelen askelia kadulla. Joko niitä on enemmän, joko entiset orjat ovat palaamassa? Joko he ovat huomanneet, että keisarin antama vapaus on vain pakkotyön uusi muoto? Heidän on haettava turvaa kaupungista, asetuttava sen laidoille hökkeleihin ja haalittava elanto kokoon. Tilanherrat ryhtyvät tyytyväisinä viljelemään kerjuulle lähteneiden käskyläistensä peltoja
.
[s. 434–435]
Vekan tarina on puolestaan hivenen ongelmallisempi kokonaisuus. Mustasalmen suvun jälkeläisten elämää ja ongelmia kuvaavat, nykyaikaan sijoittuvat osiot ovat kyllä mielenkiintoisia, mutta etäinen ja tylsä Veka, jonka edesottamukset eivät tunnu kovinkaan uskottavilta, toimii lähinnä riippakivenä omassa kertomuksessaan.

Kivitaskun loppu kuitenkin muuttaa kaiken, kun Vekasta selviää muutama todella iso, kokonaisuuden täysin ylösalaisin kääntävä piirre. Kytömäki on ajoittanut paljastukset tarkasti niin, että niiden jälkijäristykset ehtivät tuntua lukijassa asti, ja ne kieltämättä hienosti muuttavat Vekan osuuksien sävyn. Käänteitä edeltäneiden tapahtumien tylsyyys ja ennalta-arvattavuus eivät kuitenkaan katoa mihinkään tällaisen hattutempun avulla.

Kivitasku on raukeassa etenemistahdissaan, faktaa ja fiktiota villisti sekoittavassa kehyskertomuksessaan häikäisevän monitasoinen teos, joka onnistuu vangitsemaan kansiensa sisälle täysin erilaisia maailmoja – nykyaikaisen Louhurannan ankea taajamaelämä, syrjäytyneen ja sairastavan ihmisen mielenmaailmojen avaaminen, 1800-luvun vankityöläisen vaiheet sekä Vekan äidin sairauden kuvaaminen toimivat kukin tavallaan osana kokonaiselämystä.


Petter odottelee edelleen sisäisen viherpeukaloisensa heräämistä.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2017
Kustantaja: Gummerus
Sivumäärä: 645
Kansikuva: Jenni Noponen
Lajityyppi: historiallinen romaani, psykologinen romaani
Mistä saatu: arvostelukappale