sunnuntai 10. joulukuuta 2017

Angie Thomas: Viha jonka kylvät


Angie Thomasin nuortenromaani Viha jonka kylvät on omalaatuinen ilmestys kaikessa kunnianhimoisuudessaan ja yhteiskuntakriittisyydessään  se on karhea ja varsin uskottava kuvaus mustaan väestöön kohdistuvasta poliisiväkivallasta. Thomas onnistuu antamaan ilmiölle kasvot niin kiinnostavasti, että Starr-paran tarina vetoaa varttuneempien lukijoiden ohella taatusti myös nuorempaan yleisöön.

16-vuotias Starr joutuu onnettoman illan päätteeksi katsomaan vierestä, kuinka valkoihoinen koppalakki ampuu tytön lapsuudenystävän. Starr temmataan mukaan avaintodistajaksi koko mustan väestön asuinaluetta ja asemaa ravistelevaan oikeusjuttuun, jota riepotellessaan media syventää vastakkainasettelua entisestään – ammutusta Khalilista leivotaan vuorotellen niin marttyyriä kuin kohtalonsa ansainnutta syrjäytynyttä narkkariakin.

Yhteiskunnallista levottomuutta ja oikeudenkäyntiä varjostavat myös mustan yhteisön sisäiset ristiriidat – Starrin perhe temmataan mukaan paikallisen lökäpöksyjengin keskinäiseen nokitteluun, ja poliisina työskentelevä Carlos-eno joutuu luonnollisesti vaikeaan rakoon. Starr ei pääse koulussaankaan helpolla, kun valkoisen väestön kansoittamassa opinahjossa järjestetään mielenilmauksia Khalilin puolesta lähinnä vapaapäivien toivossa.

Starrin todistajana toimiminen on mainio ja selkeä punainen lanka, jonka perässä lukija pysyy kiitettävästi – hitaasti etenevän pääjuonen rinnalla seurataan esimerkiksi Starrin ja tämän valkoisen poikaystävän heilasteluja, Starrin vankilassa olleen isän ja Carlos-enon välisiä jännitteitä ja edellä mainittuja jengikuvioita. Näin valtaisassa kokonaisuudessa kaikki juonikuviot eivät pääse kuitenkaan samanveroisesti esille, ja yksi suurimmista hukatuista mahdollisuuksista onkin Starrin ja Chrisin suhteen kuvaaminen.

Mitään Rainbow Rowellin Eleanor & Park -tyylistä psykologista draamaa ei ole luvassa, vaan Chris-parka jää jatkuvasti enemmän tai vähemmän statistin rooliin. Kielletty rakkaus pääsee toisaalta ajoittain esille hahmojen terävähkössä dialogissa, joka kääntää kliseisiä teemoja päälaelleen yhtä ovelasti kuin mitä Holly Bourne teki Oonko ihan normaali? -nuortenromaanissaan.
”Onks nää niitä mustien juttuja, mitä mä en tajua?”
   ”Okei, beibi, puhutaanko suoraan? Jos sä olisit joku muu, niin mä kattosin sua nyt tosi pahasti kun puhut siitä noin.”
   ”Puhun miten? Ai sanon et se on mustien juttu?”
   ”Niin.”
   ”Mutta eiks se just oo sitä?”
   ”Ei oikeestaan”, mä sanon. ”Ei se niin oo, että tällaset asiat olis vaan mustien juttuja, kuule. Perustelut voi olla erit, mut ite asia on sama. Eiks sun vanhemmilla oo mitään ongelmaa siitä, että me deittaillaan?”
   ”En mä sitä ongelmaks sanois”, Chris sanoo, ”mutta onhan siitä puhuttu.”
   ”No sit tää ei ole pelkästään mustien juttu, vai mitä?”
   ”Perille meni.”
[s. 206]
Thomas kuvaa taitavasti Khalilin kuolemasta traumatisoituneen Starrin mielenmaailmoja ja paineita, joita tämä kokee niin koulukavereidensa, Chrisin kuin perheensä suunnasta. Viha jonka kylvät antaa lukijan tutustua asuinalueelleen ahdistetun mustan väestön elämään, joka ei virkistävästi valahda kurjuudessa ja rappioromantiikassa vellomiseksi. Jengitappeluista ja huumekuvioista huolimatta romaanin maailma tuntuu realistiselta miljööltä, jota esimerkiksi Starrin lapsuusmuistot kuvittavat hienosti.
Steve Jobsin zombiversio tuijottaa julisteesta seinältä kaiken maailma supersankareiden ja Star Wars -hahmojen vierestä. Alapetillä on Luihuinen-viltti, jonka mä taatusti vielä nyysin joku päivä. Seven ja mä ollaan niinku käänteisiä HP-faneja – me ihastuttiin ensin leffoihin ja sitten vasta kirjoihin. Mä sain Khalilin ja Natashankin koukkuun niihin. Mutsi löysi ekan leffan dollarilla halpakaupasta siihen aikaan, kun me asuttiin Cedar Groven vuokrataloissa. Seven ja mä haluttiin olla Luihuisia, koska melkein kaikki Luihuiset oli rikkaita. Kun on pieni ja asuu kaupungin vuokrakaksiossa, rikas on parasta mitä kukaan voi olla. [s. 185]
Viha jonka kylvät kuitenkin vähän hyytyy loppuaan kohden. Väkivaltaiseksi kaaokseksi muuttuva mielenilmaus ja sitä seuraava siirappisen onnellinen loppu tuntuvat väkinäisiltä ja epäuskottavilta osioilta muuten niin raikkaassa ja ennakkoluulottomasti etenevässä romaanissa. Vaikka Thomasin romaaninsa loppumetreillä viljelemä optimismi onkin vähän kornia luettavaa, toiveikkuus paremman maailma puolesta on kaiken Starrin todistaman poliisiväkivallan ja vainon jälkeen tuntuu jopa lohdulliselta.

Viha jonka kylvät on taatusti ajatuksia herättävä ja mieleenpainuva lukukokemus, joka yllättää ja viehättää autenttisuudellaan ja monitasoisuudellaan kerta toisensa jälkeen. Kaijamari Sivillin suomennoskin tuntuu ajoittaisesta kankeudestaan huolimatta uskottavalta, ja kotimaiset ”nuorisokielen” fraasit löytävät hyvin paikkansa niin dialogissa kuin tapahtumien kuvailussa.


Petter löysi tiensä Harry Potterin maagiseen maailman uudelleen
mainion Ihmeotukset ja niiden olinpaikat -leffan myötä.

Alkuteos: The Hate U Give
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2017
Suomennos: Kaijamari Sivill
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 393
Kansikuva: Päivi Puustinen
Lajityyppi: nuortenromaani, jännitys
Mistä saatu: arvostelukappale

sunnuntai 3. joulukuuta 2017

Marko Leino: Suo









Marko Leinon Suo sisältää erilaisia tilannekuvia satavuotiaan Suomen historian varrelta. Mukaan mahtuu verisiä ja painajaismaisia kohtauksia 1900-luvun alkupuoliskon sotaisilta vuosikymmeniltä uuden vuosituhannen lähiöpuukkohippoihin asti unohtamatta moniarvoistuneen Suomen moraalisia koetinkiviä. Yksi novellikokoelman helmistä kertoo tilanteesta, jossa balettia harrastava kahdeksanvuotias poika pannaan vaihtamaan vaatteita erilleen tyttötanssijoista, ja vesselin isä yrittää tajuta, miksei poika saa olla samassa pukkarissa kuin aina ennenkin.

Tällaiset virkistävät helmet ovat melkoisia kaunokirjallisia ilmataskuja aiheiltaan muuten niin tunkkaisessa Suossa. Suurelta osin Leinon maalaama kuva Suomesta on turhan moneen kertaan nähtyä sotakohtausten ja miestenhuoneissa harjoitetun ”sissitoiminnan” kuvaamista. Perinteisempää kuvastoa edustaa perisuomalainen känninen märehtiminen juhannuksena kesämökillä, kun avioliitto meni mönkään ja ainoana naisseurana on Anne Pohtamon keikistelykuva huussin seinällä.

Suo muistuttaa moniäänisyydessään ja runsaudessaan Maria Peuran Tunkeilijat-novellikokoelmaa mutta jää huomattavasti vähemmän hajanaiseksi kokonaisuudeksi yksinkertaisen tempun turvin. Novelleissa esiintyy näet jatkuvasti koko joukko samoja hahmoja, jotka saattavat esiintyä yhtäkkiä vuosikymmenten päästä ensiesiintymisestään toisen novellin sivuhahmona.

Leino saa tällaisen jatkuvuuden toimimaan parhaiten kätensä jatkosodassa menettäneen sotilaan tapauksessa. Kaveriparka kohdataan Suossa myöhemmin käsipuolena sirkuspellenä, joka on ehtinyt menettää sodan jälkeen vielä enemmän kuin yläraajansa.
Ajattelin, että minunkin olisi ollut paljon helpompi olla koko ajan näkemättä sitä, mikä minulta niin konkreettisesti puuttui, silloin sitä ei ehkä olisi väistämättä ajatellut ja kaivannut joka hetki. Mieluummin minäkin olisin antanut silmäni kuin käteni. Jalattomiakin minä kohta jo kadehdin. Vaikka olisinkin menettänyt jalkani, niin olisin silti voinut pitää kiinni unelmistani, piirtää ja selviytyä arjesta helpommin, riippumattomammin. Olisin voinut syödä itse, peseytyä itse, ajaa partani, kammata hiukseni, kusta seisaaltani, pyyhkiä takapuoleni, panna kädet ristiin ja toivoa. Tai tarvittaessa nostaa käteni oikeasti ylös. Niin kuin nyt olin tekemässä henkisesti.
   Puolen vuoden jälkeen olisin vaihtanut osaa jo sellaistenkin sotainvaliidien kanssa, jotka olivat ottaneet luodin tai riittävästi sirpaleita aivoihinsa ollakseen tajuamatta onnettomuuttaan ja olotilansa lohduttomuutta, ja joita aina hyvällä säällä istutettiin sairaalan paraatipuolen seinustalla rullatuolirivissä virkistäviä aurinkokylpyjä ottamassa. Siinä sekavasti mölisevässä rivissä eivät enää murheet ja sodanmuistot painaneet, eivät painajaiset herättäneet ja valvottaneet öisin. Elämä oli tässä ja nyt, eikä missään muualla. Siihen olisi ollut niin helppo hukuttautua, mölistä päänsä ajatuksista lopullisesti tyhjäksi.
[s. 104–105]
Kiusallisimmillaan Suo on kuitenkin melkoisen tympeää luettavaa. Arvostelun alussa mainittujen esimerkkien ohella vaikkapa maahanmuuttajien välisistä rähinöistä kertovat tekstit ovat jäykkine mukacooleine dialogeineen kaikkea muuta kuin luontevia kokonaisuuksia.

Varsinaiseksi pohjanoteeraukseksi muodostuu neiti Suomen ja psykiatri Arvo Keskustelijan kohtaaminen. Maamme 84-vuotisjuhlan kunniaksi järjestetty juhlallinen keskustelu muuttuu Leinon käsissä niin tökerösti seksuaalisia teemoja ja vihapuhemongerrusta kierrättäväksi mämminjauhannaksi, joka oikein hieroo korostettua kaksinaismoralismiaan lukijan naamaan.
ARVO: Siis sä haluatkin eristäytyä?
   SUOMI: En varsinaisesti.
   ARVO: Etkö?
   SUOMI: En. Mää. Silleen. Toisaalta mää tykkään ja haluan, että muutkin huomaa mut, etten mää aina vaan olisi kun joku seinäruusu. Mutta mulle nyt on vaan aina ollu vähän vaikeeta luoda kontakteja muihin maihin. Siis kunnollisia suhteita. Mää en nyt tarkota näitä yhden illan kännipanoja jotka kaduttaa jo ennen kun alapäät litisten läiskii toisiaan vasten tai posket pullottaa repeämispisteessä kun suu on niin mulkkuja täynnä. Tai kun sää olet sidottuna nelinkontin –
   ARVO: Joo, riittää. Asia selvisi jo.
   SUOMI: Mää nyt olen tällanen ujoileva lempi. Ennen mää kävin puuta ja kumisaappaita nolona myymässä, nykyään yritän vaisusti paperia ja niitä johdottomia puhelimia saada kaupaksi. Ja koko ajan musta tuntuu, ettei ne muut ymmärrä. Että pitävät jotenkin kummajaisena.

[--] ARVO: Sun täytyy tunnustaa tosiasiat ja alkaa pikkuhiljaa rakentaa monikulttuurisempaa ja avarakatseisempaa Suomea maahanmuuttajien avulla.
   SUOMI: Ja paskat mää samon sun monikulttuurisuudellesi! Ainoastaan asuinmaan omaa kulttuuria pitää kunnioittaa. Ja jos ja kun tänne tullaan, niin sitten ollaan niinku suomalaiset. Muussa tapauksessa voi painua helvettiin. Miksi meidän sitten pitäisi ymmärtää muiden tapoja, kun ne muut kerran tulevat meidän luokse, eikä me niiden luokse? Jos täällä ählämeitä aletaan kuunnella. niin kohtahan täällä ei saa saatana edes omassa saunassaan olla alasti! Sitä paitsi, osaahan suomalaisetkin maastamuuttajat käyttäytyä ulkomailla!
[s. 138–140]
Leinon ”pirstaleromaanissa” laatu heittelee eri tekstien välillä aivan liian vallattomasti, ja lukeminen muuttuu heikompien tekstiryppäiden keskellä todella turhauttavaksi eteenpäin puskemiseksi. Tuttujen hahmojen bongaileminen pitkin Suota on tietysti varsin viihdyttävää puuhaa, mutta tällainen sattumanvarainen jatkuvuus ei synnytä romaaniin sen tarvitsemaa selkärankaa.

Suurin osa Suon teksteistä jää itsenäisiksi ja irrallisiksi tunnelmakuviksi, jotka eivät herätä lukijassaan juuri mitään tunteita. Leino yrittää käsitellä teoksessaan suuria Suomen historiallisia teemoja – esimerkiksi sotia, maahanmuuttoa, eriarvoistumista ja postmodernia ahdinkoa – jotka vajoavat nyt muun kokonaisuuden sekaan. 


Petter oli aikoinaan TET-harjoittelussa päiväkodissa, jonka miesten pukuhuone oli muuttunut käyttämättömäksi jäätyään rikkinäisten ulkolelujen hautausmaaksi.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2017
Kustantaja: Teos
Sivumäärä: 235
Kansikuva: Sanna-Reeta Meilahti
Lajityyppi: historiallinen romaani, lyhytproosa ja novellit
Mistä saatu: arvostelukappale


Suon aiheita käsitellään erinomaisesti monissa kotimaisissa romaaneissa. Valitsimme Opus ekassa arvostelluista helmistä parhaimmat tähän alle: 

Antti Heikkisen Matkamies maan -romaani ja Ossi Nymanin Röyhkeys pyörittelevät onnistuneesti yhteiskunnallisia kysymyksiä. Minna Rytisalon Lempi ja Katja Ketun Yöperhonen avaavat historiallisia käännekohtia ja tragedioita raikkaasti ja koskettavasti, ja Johannes Ekholmin Rakkaus niinku ja Iida Rauman Seksistä ja matematiikasta puolestaan käsittelevät uuden vuosituhannen ilmiöitä mielenkiintoisesti ja persoonallisesti.

torstai 23. marraskuuta 2017

Andrei Astvatsaturov: Ihmiset alastomuudessa

– Teidän tekstinne ei ole proosaa, Astvatsaturov, – sanoi minulle eräs pulska kirjallinen daami savuketta imien – vaan sirpaleita katkelmista. – Tai sitten hän sanoi ”katkelmia sirpaleista”, en muista. Kuulosti joka tapauksessa erittäin terävältä. [s. 143]
Andrei Astvatsaturovin Ihmiset alastomuudessa on erikoinen romaani, josta löytyy niin muistelmateoksen elementtejä kuin Daniil Harmsin tuotantoa muistuttavia, omituisia lyhyitä kertomuksia. Astvatsaturov avaa niin omaa neuvostoliitonaikaista lapsuuttaan kuin intelligentsijaan kuulumisen sävyttämää aikuisuuttaan ja kansainvälistä uraansa. Aina välillä mies esittää pohdintojaan esimerkiksi maanmiestensä korvista, ”erään Popovin” sukupuuttoon syömästä stellerinmerilehmästä ja Maija Poppasen venäjäksi kääntämiseen liittyvistä haasteista.

Astvatsaturovin romaanin ensimmäinen puolikas on itsessään hulvatonta mutta vähän yllätyksetöntä luettavaa juonen puolesta. Venäjänjuutalaisen älykköperheen poika on koulussa vaikeuksissa hankalan ja vetelän luonteensa takia, ja vanhemmat eivät ymmärrä nuorta Andreita ollenkaan. Astvatsaturovin omituiset lapsuusajan kaverit ja näiden kanssa koetut seikkailut tuovat ajoittain mieleen samaa maailmanaikaa sivunneen Andrzej Stasiukin Valkoisen korpin.

Varsinkin Astvatsaturovin yliopistoelämän alkaessa Ihmiset alastomuudessa muuttuu kertaheitolla mielenkiintoisemmaksi, kun älykäs nuori mies joutuu kohtaamaan opinahjossaan neuvostoliittolaisen byrokratian älyttömimmät kommervenkit. Esimerkiksi opiskelujen kannalta jostain syystä välttämättömän virtsanäytteen toimittaminen muuttuu Astvatsaturovin kuvaamana hulvattomaksi operaatioksi – kannettomaan majoneesipurkkiin tehdyn näytteen kuljettaminen sairaalaan on täydellinen farssi.
Ongelma oli siinä, ettei purkkia ei voinut millään tavalla sulkea. Tästä syystä sitä oli mahdotonta sijoittaa laukkuun – sisältö olisi läikkynyt. Jäi vain yksi vaihtoehto – mennä sairaalaan pidellen purkkia kädessä. Mutta sen tekeminen avoimesti ei tullut kuuloonkaan. Kävellä kaupungilla? Kaikkien nähtävissä? Virtsapurkin kanssa? Yksinkertaisesti mahdotonta. Niinpä Oleg päätti naamioida purkin. Hän otti paikallisen virolaisen sanomalehden, teki siitä pienen tötterön ja kääri purkin siihen. Ohikulkijat kääntyivät silloin tällöin ihmettelemään ujoa nuorukaista, joka kulki Tarton katuja pidellen juhlallisesti edessään jonkinlaista tötteröä. Tabonin muistutti romanttisesti rakastunutta nuorukaista kiirehtimässä tapaamiseen kukkakimpun kera. Jostain syystä hän vain liikkui kovin hitaasti, eikä kukkia ollut näkyvissä. Ohijuoksevat lapset yrittivät jatkuvasti kurkistaa tötterön sisälle. Mitä ihmettä se setä siellä piilottelee? Ehkä karkkeja? Tai auringonkukan siemeniä? [s. 65–66]
Ihmiset alastomuudessa muuttuu jälkimmäisellä puoliskollaan varsin dramaattisesti – romaanin alun silppumainen rakenne, jossa muistot ja piristävät kirjalliset sivuaskelet vuorottelevat, jää kokonaan taakse. Tilalle tulee pidempiä kertomuksia esimerkiksi Michel Houellebecqiä muistuttavan, arabiterroristeja romaaneihinsa änkevän ”belgialaiskirjailijan” Venäjän-vierailusta, ja Astvatsaturovin älykkökaveritkin ovat toilailemassa joka välissä.

Jälkimmäinen osan kertomukset kuvaavat ansiokkaasti sitä, kuinka nyky-Venäjä ja sen omapäiset asukkaat säilyttävät omituiset piirteensä kansainvälistymisestään ja avautumisestaan huolimatta. Romaanin päättävä tarina Andrein tuttavien välille rakentuvasta kolmiodraamasta, joka huipentuu melkeinpä Breaking Bad -henkiseen välienselvittelyyn rikollisten kanssa, on omituisen hypnoottinen ja jopa looginen päätös sisällöltään runsaalle ja levottomalle tekstikokoelmalle.

Vähän erikoisemmasta venäläiskirjallisuudesta ja venäläisestä kulttuurista kiinnostuneiden kannattaa panna Astvatsaturovin älykköromaani korvan taakse – venäläisen kulttuurieliitin touhujen kuvaamista on nähty ainakin Suomeksi käännetyssä venäläiskirjallisuudessa harmittavan vähän.


Alkuteos: Люди в голом
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2009
Suomennos: Tuukka Sandström
Kustantaja: Idiootti
Sivumäärä: 295
Kansikuva: Varpu Eronen
Lajityyppi: historiallinen romaani,
lyhytproosa ja novellit, absurdismi
Mistä saatu: omasta kirjahyllystä

sunnuntai 19. marraskuuta 2017

Tuomas Vimma: Vasen ranta








Tuomas Vimman Vasen ranta on vauhdikas takaa-ajokertomus terroristi-iskun jälkiaallossa suljetussa Pariisissa. Hääkuvaajana työskentelevä naistenmies Maxime sattuu nappaamaan kuvan naulapommin räjähdyspaikasta hetkeä ennen pamausta, ja räpsäisylle taltioituu arkaluontoista materiaalia, jonka takia Maxime saa poliisit ja erikoisjoukot peräänsä. Suomalaisen Katariinan kaksoissisko saa pommi-iskussa surmansa, ja erilaisten juonenkäänteiden kautta Katariinakin tempautuu Maximen kanssa kohtalokkaaseen takaa-ajoon.

Vasen ranta on kaikkea muuta kuin vakavasti otettava saati uskottava jännäri, joka malttaa kuitenkin pysytellä alkupuoliskonsa ajan jalat tukevasti maassa. Hitaasti käynnistyvä juoni ja säntäily kansallisessa hätätilassa olevan Pariisin kaduilla ei varsinaisesti vielä tempaise mukaansa, mutta Vimman tyyli on lukijan maun mukaan joko viimeinen naula romaanin arkkuun tai sitten kokonaisuutta kannatteleva piirre. Vimman verbaalinen akrobatia tuntuu usein vähän turhankin kikkailevalta ja itsetietoisen nokkelalta. Ylilyöntejä on luvassa pitkin matkaa – esimerkiksi ”jonnet eivät muista” -lausahdus ranskaa puhuvien hahmojen välisessä dialogissa tai varsinkin seksikohtauksissa villiintyvä ”vimmainen” kieli joko ärsyttävät tai ihastuttavat.
Pariisissa, pulien pillujen paratiisissa kasvaneelle Leroylle tällainen väkevä pensas oli auttamaton afrodisiakki. Hän halkaisi Mooseksen Kaislamerellä lanseeraamalla kahden käden tekniikalla edessään odottavan kanervikon ja syyti pärstänsä nokka edellä kohti tarjolla olevaa. Pariisitar pyöräytti sisäreitensä kuin tittelimatsin ratkaisutilanteen havainnut Ronda Rousey miehen niskan ympärille ja painoi hänet samalla sirenuselaiseen syleilyynsä. [s. 79]
Vasemman rannan jälkimmäisellä puoliskolla Vimma uskaltaa viedä jännärinsä huomattavasti mielenkiintoisemmille ja persoonallisemmille vesille, jolloin lukijakin valpastuu. Keskivaiheen suvantokohta vietetään nimittäin niin mielenkiintoisessa miljöössä, ettei kyseinen osuus tunnu suvannolta ollenkaan.

Pariisin katakombeihin perustettuun anarkistiseen vaihtoehtoyhteiskuntaan piiloutuminen ja siellä hengailu ovat todella virkistävää ja raikasta luettavaa, ja suoraan Mad Max -universumista repäistyt sivuhahmot tuovat tarvittua vaihtelua vähän tylsään pääkaksikkoon. Vasen ranta muuttuu jälkimmäisellä puoliskollaan niin rohkeasti ja luontevasti pulp-henkiseksi seikkailuksi, ettei itsetietoisen röyhkeää tyylilajinvaihdosta voi yksinkertaisesti olla ihailematta – Vasen ranta tuo toisinaan mieleen Thomas Pynchonin sisällöltään sarjakuvamaisen värikkään ja ennakkoluulottoman Painovoiman sateenkaaren.
[…] Seinässä alttarin takana pystyi vaivoin erottamaan suurikokoisen Montovan risti -kaiverruksen.
   – Nonniin, täällä on rautaristi seinällä. Mikä tämä paikka on? Joku natsien miehitysten aikainen bunkkeri? Maxime jupisi hiljaa Katariinalle.
   Mustapukuinen käännähti ympäri ja vastasi nyt englanniksi:
   – Se on paljon vanhempi. Se on temppeliherrojen symboli. Täältä kulkee käytäviä, jotka yltävät Seinen alitse aina Marais´hen Maison du Templeen asti. Tämä tila on varmaankin ollut heidän salainen tapaamispaikkansa 1200-luvulla ja salakäytävät keino saapua Pariisista herättämättä huomiota.
   – Okei, nyt tämä homma kääntyi virallisesti överin puolelle, Camille huokaisi ääneen.
[s.220]
Tyylilajien rikas ja ennakkoluuloton vaihteleminen kantaa Vasemman rannan loppuun asti. Romaanin päättävä tulitaistelu ranskalaisen hienostokartanon uumenissa on repäisty suoraan vauhdikkaasta Hollywood-toimintapaukuttelusta, eikä pyssyttelyä hierota lukijan silmiin liiaksi – rymistely on juuri sopivan mittainen ja verinen loppulause vaarallisia tilanteita vilisseelle jännärille.

Onkin lukijasta kiinni, miten Vasemman rannan itsetietoisen kliseinen juoni tyylivalintoineen tekevät kauppansa. Romaanin viihdearvo on kuitenkin erinomainen, ja tästä riittää taatusti hupia vaikkapa työmatkoille tai pidemmällekin reissulle.


Petter haluaisi mennä pitkästä aikaa nauttimaan omintakeisesta tunnelmasta Helsingin Tuomiokirkon alla olevaan Cafe Kryptaan.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2017
Kustantaja: Gummerus
Sivumäärä: 300
Kansikuva: Jarkko Hyppönen
Lajityyppi: jännitys, toiminta
Mistä saatu: arvostelukappale

torstai 9. marraskuuta 2017

Herman Koch: Pormestari








Herman Kochin uusin romaani Pormestari yrittää Naapuri-edeltäjän tavoin puistella kochmaiset maneerit harteiltaan.

Amsterdamin kaupunginisä Robert Walter alkaa seota hitaasti mutta varmasti Pormestarin alussa. Pahan kerran loppuunpalanut ja työhönsä täysin kyllästynyt Robert alkaa kuvitella ulkomaalaistaustaisen vaimonsa pettävän tätä joka välissä. Harhakuvitelmat villiintyvät uusien ongelmien nostaessaan päätään – innokas journalisti onnistuu kaivelemaan esille raskauttavia todisteita Robertin menneisyydestä, ja miehen vanhemmat vasta myrkyn lykkäävätkin poikansa harteille. Yli yhdeksänkymppiset vanhemmat aikovat kuolla yhdessä, mutta isä vaikuttaa epäilyttävän innokkaalta hankkiutumaan elämänkumppanistaan eroon.

Pormestari on runsas romaani, eikä Koch oikein saa pidettyä kokonaisuutta kasassa luontevasti. Esimerkiksi Robertin menneisyydestä kaivetut salaisuudet tyrkätään armotta sivuun Sylvia-vaimon ja vanhempien sivujuonten tieltä. Tarinan edetessä Koch perkaa Robertin menneisyyttä ja miehen harhaista ajatuksenjuoksua, jossa jokainen kaupunginvaltuuston miespuolinen työntekijä on potentiaalinen uhka ja Sylvian viettelijä. Sylvian etnistä taustaa mielessään jatkuvasti arvosteleva Robert syyllistyy myös työtovereidensa mollaamiseen.
Mistä alkaen vaimoni on viihtynyt pitempään kuin kymmenen minuuttia miehen seurassa, joka ei ympäristöä säästääkseen käytä deodoranttia? Paljonpuhutun otsonikerroksen takia. En ole typerä. minäkin tiedän, että aerosolipullot vahingoittavat otsonikerrosta, mutta ei sen takia tarvitse panna lähiympäristön – oman ympäristön – ihmisiä nauttimaan kainalotuoksusta, joka muistuttaa lähinnä kuolleiden sammakoiden täyttämän lammen seisovaa vettä. Kyllä hän jotakin käytti: luontaistuotekaupan deodoranttipuikkoa tai -pulloa, vesikasveista, merilevästä ja jauhetuista auringonkukansiemenistä tehtyä tuoksua, mutta oli se mitä tahansa, sen teho oli varsin rajallinen. Jo lounastauolla Maarten van Hoogstraten alkoi haista yksinkertaisesti itseltään. Maapallon lämpeneminen alkoi hänestä itsestään. [s. 86–87]
Pormestarin monitasoisuus muuttuu hyvin pian ongelmalliseksi sekavuudeksi, kun Koch ei osaa antaa tasaisesti tilaa kaikille sivujuonille. Niistä mielenkiintoisin eli Robertin vanhempien harkittu itsemurha etenee kaikista vakaimmin ja ovelimpien juonenkäänteiden siivittämänä, ja olisin ollut valmis lukemaan siitä huomattavasti enemmän kuin Sylviaan kohdistuneista vainoharhaisista epäilyksistä, jotka menettävät mielenkiintonsa puolivälin jälkeen.

En oikein osaa päättää tai tiedä, mitä Koch yrittää sanoa tai kertoa Pormestarissa. Romaanin lopetus, jossa eri tarinalinjat runnotaan loppuun kaikkea muuta kuin loogisilla tavoilla, on kiusallisen huono – jää lukijan pääteltäväksi, onko Robert nyt sitten syyllistynyt eräiden onnettomuuksien järjestämiseen vai ei. Epäluotettavan kertojan hyödyntäminen tällä tavalla on Kochilta vaarallinen temppu, joka ei kannata, sillä lukijan viimeiseksi vaikutelmaksi Pormestarista jää ärsyynnys ja sekavuus.

Pormestari on joiltain osin todella epäkochmaisen veltto romaani, joka ei oikein osaa käsitellä kunnolla mielenkiintoisia teemojaan. Koch onnistuu ajoittain vangitsemaan nykymaailmaan kuuluvaan kaoottisuuden ja hektisyyden taitavasti Pormestarin sivuille, mutta useimmiten lopputulos jää hengettömän keskinkertaiseksi.


Alkuteos: De Greppel
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2016
Suomennos: Mari Janatuinen
Kustantaja: Siltala
Sivumäärä: 383
Kansikuva: Susanna Appel
Lajityyppi: psykologinen romaani
Mistä saatu: kirjastosta lainattu