tiistai 12. syyskuuta 2017

Petina Gappah: Muistojen kirja


Petina Gappahin kehuttu Muistojen kirja maalaa kiitettävän rennosti ja monitasoisesti kuvan Zimbabwesta unohtamatta kansilehdessäkin mainittua ”värikästä tarinaperinnettä” – onkin harmi, että kokonaisuus leviää hajanaiseksi sotkuksi, ja sitä kasassa pitävä tarina osoittautuu varsin heikoksi tekeleeksi.

Muistojen kirjan päähenkilönä nähdään kaltereiden takana kuolemantuomiotaan odottava Memory-albiinonainen. Vanhempiensa myymää Memorya syytetään kaupan toisena osapuolena olleen valkoihoisen professorin murhasta, ja juridista apua vartova Memory rustaa saamiinsa muistikirjoihin elämäntarinaansa. Memoryn värikkään elämän ohella kirjoihin päätyy sekä huomioita vankilaelämästä että aikamatkoja Zimbabwen vaikeaan menneisyyteen.
Näsäviisastelu johti siihen, että Synodia takavarikoi Raamattuni kahdeksi viikoksi. Hän varmaan kuvittelee, että ilman Hyvää kirjaa eläminen on ihmiselle aivan äärimmäistä ahdinkoa. Hän halusi ikään kuin alleviivata tekoaan, rangaista minua henkisen tason lisäksi myös ruumiillisella, joten hän määräsi minut siivoustöihin, mikä on kaunis tapa ilmaista, että keräsin kahden viikon ajan pahanhajuisia ja verisiä terveyssiteitä paljain käsin ja panin ne sitten suureen metallikanisteriin, joka toimii myös jätteidenpolttoastiana.
   Eikö jossain ole tutkittu, että kun naisjoukko elää lähellä toisiaan, heidän kuukautiskiertonsa synkronisoituvat? Siltä täällä tosiaan tuntuu, aivan kuin kaksisataa-kolmesataa naista saisi kuukautiset aina samaan aikaan.
   Kerran viikossa, iltaisin, siivousvuoroon määrätyt vangit keräävät terveyssiteet ja kantavat ne polttoastiaan Takavarikon taakse. Meille ei anneta hanskoja, joten sovelsimme siihen tarkoitukseen vanhoja muovikasseja ja tungimme iljettävät lastit polttoastiaan, missä ne rätisivät ja paloivat uhkuen hajua, joka tarttui vaatteisiin ja hiuksiin, emmekä me kyenneet pesemään sitä pois, koska vettä ei ollut.
[s. 82–83]
Välillä nopeatahtisuus kostautuu ennen kaikkea Memoryn lapsuutta kuvaavissa osioissa, joissa päähenkilö latelee kerronnan lomaan niin paljon nimiä, että lukija menee auttamatta sekaisin. Myös dialogiin ripotellut shonankieliset huudahdukset ja kokonaiset repliikit ovat toki eksoottisia lisäyksiä, kunhan lähistöllä on vain tarjolla jonkinlainen suomenkielinen käännös.

Lapsuudenkuvaus on kuitenkin parhaimmillaan äärimmäisen mielenkiintoista luettavaa – Memoryn elämään sekoittuu ennakkoluulottomasti afrikkalaisia kaupunkilegendoja, myyttejä, esimerkiksi Raamatusta tuttuja käänteitä ja kuulopuheita, jotka rikastavat muuten vähän ohutjuonista romaania unohtumattomalla tavalla
MaiWhizi, MaiNever ja MaiMaTwins keskustelivat pyykkiämpärien äärellä. Lähtöni vuonna heillä oli pakkomielle Peggyyn, asuinalueen haamuun jolla oli punaiset huulet, häikäisevä afrokampaus ja houkuttava takamus. Peggy oli heidän mukaansa nähty sekä Highfieldsissä että Glen Norahin Chitubussa ja matkasi paraikaa Kambuzuma Roadia pitkin kohti Mufakosea.
   ”Hän lumosi miehen Mushandirapamwe-hotellissa,
banzi he tanssivat koko yön.”
   ”Kun he pääsivät miehen kotiin, hän sanoi ettei mies saisi sytyttää kynttilää.”
   ”Mies heräsi seuraavana aamuna hautausmaalta sen naisen haudan päältä.”
   ”Mies näki Peggyn, mutta tämä oli muuttunut patsaaksi,
pafungei ipapo, patsaaksi joka oli polvillaan haudalla, polvillaan vain, jäykkänä kuin mikä, kunge mukadzi waLoot chaiye. Aivan kuin Lootin vaimo.”
[s .55]
Muistojen kirjan polttavin kysymys on kuitenkin se, onko Memory syyllistynyt oikeasti pahamaineiseen veritekoonsa, ja tähän vastaaminen on ollut Gappahille ilmeisen vaikea pala. Memoryn ostanut Lloyd jää todella etäiseksi ja tylsäksi hahmoksi, jonka kieltämättä kurjasta kohtalosta lukija ei opi välittämään missään vaiheessa. Memoryn, Lloydin ja erään kolmannen hahmon muodostama kolmiodraama on hivenen epäuskottava lopputulemaansa myöten, ja lattea päätös ei kohoa edes parin Memoryn perheeseen liittyvän paljastuksen avulla.

Gappahin romaani tarjoilee kieltämättä eksoottisen ja hyvinkin erilaisen lukuelämyksen, jonka tärkeät kysymykset eivät vain pääse nousemaan kovinkaan näkyvään osaan.


Petter ihmettelee, miksei niinkin tunnetulle Raamatun hahmolle
kuin Lootin vaimolle ole annettu etunimeä.

Alkuteos: The Book of Memory
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2015
Suomennos: Tero Valkonen
Kustantaja: Tammi
Sivumäärä: 302
Kansikuva: Eveliina Rusanen
Lajityyppi: psykologinen romaani,
historiallinen romaani, kollaasiromaani
Mistä saatu: arvostelukappale

tiistai 5. syyskuuta 2017

S. K. Tremayne: Tulilapsi





















S. K. Tremaynen Tulilapsi tuntuu heti ensituntumalta varsin tutulta – mukana ovat luonnon keskellä ja armoilla oleva asuinsija, häiriintynyt pikkulapsi sekä tämän vanhempien keskinäinen köydenveto, jossa panokset kovenevat luku luvulta. Tulilapsi muistuttaakin niin hyvässä kuin pahassa tekijänsä läpimurtoteosta Jääkaksoset.

Kovissa oloissa kasvanut Rachel menee naimisiin leskeksi jääneen Davidin kanssa. Kunnianhimoisen ja varakkaan juristin kotina toimii cornwallilainen kartano, josta käsin Davidin maineikas suku on hallinnoinut lähitienoon kaivostoimintaa. Rachel saa luonnollisesti ajan mittaan huomata, että uuden siipan kotipuolessa kaikki ei ole ollenkaan kohdillaan – poikapuoli Jamie on näkevinään salaperäisissä olosuhteissa kuollutta äitiään joka nurkan takana. Uunituoreen äitipuolen mielenterveys on kirjaimellisesti koetuksella viimeistään siinä vaiheessa, kun Jamie uhkaa Rachelin kuolevan kovaa vauhtia lähestyvinä joulunpyhinä…

Tulilapsi eroaa kuitenkin kaikkea muuta kuin edukseen Jääkaksosista nimenomaan Jamien takia – lapsihahmo ei ollenkaan uskottava saati mielenkiintoinen. Kahdeksanvuotiaan pojan psykoottiset höpinät ja esimerkiksi kirjeet kuolleelle äidilleen ovat kiusallisen kliseistä ja tympeää luettavaa ja romuttavat Tulilapsen kauhupuolen kokonaan.
Porejuomat eivät sovi sinulle ja muistan että joluna toin sinulle porejuoman ja luulin että syy on minun että olet kuollut ja takkisi haudattiin mutta en enää ajattele tätä.
   Kuuntelen merta ja se kuulostaa kuin iso mies hengittäisi, iso pelottava mies ja äiti pimeässä ja mustassa. Minä näen pelotavia unia sinusta ilman sormia Anteeksi sinä hymyilet
[s. 90.]
Tremayne sysääkin Jamien viimeistään romaanin puolivälin jälkeen syrjään Tulilapsen keskiöstä, ja Rachelin ja Davidin välinen köydenveto nousee huomattavasti suurempaan osaan. Se kannatteleekin hienosti romaanin jälkipuoliskoa, kun molemmat pyrkivät saamaan yliotteen sekä toisistaan että Davidin suvun tiloista. Samalla Tremayne kuvaa mielenterveydeltään hauraan Rachelin hidasta sekoamista ja naisen elämään liittyvien salaisuuksien paljastumista, jotka luonnollisesti kääntävät romaanin perusasetelmat päälaelleen. Muutama käänne yllättää myös lukijan, mutta noin muuten Tulilapsi on juoneltaan varsin ennalta-arvattava.

Tremayne leikittelee huomattavasti Jääkaksosia enemmän kauhuelementeillä ja yliluonnollisilla tapahtumilla, jotka sotkeentuvat parhaimmillaan varsin luontevasti yhteen Rachelin oman sekoamisen kanssa. Varsinkin romaanin loppupuolella psykoosit ovat tulilla sen verran kovalla lämmöllä, että lukija menee onnistuneesti sekaisin painajaisten, muistojen ja nykyhetken kauhujen kanssa.

Tulilapsen loppu ja Rachelin mielenterveyden pettämisen kuvaaminen kuitenkin kärsivät huomattavasti Tremaynen vauhtisokeudesta. Aivan liian nopeaan tahtiin etenevän tarinan mielenkiintoiset sivujuonteet, kuten Rachelin raskaus, katoavat ja unohtuvat jonnekin matkan varrelle. Tremaynen kiihko tarinan loppuun viemiseksi saa taitavat painajaiskuvitelmat puuroutumaan ja aiheuttaa vähän koomisiakin, kaikkea muuta kuin uskottavia mielenliikkeitä.
Olen iskemäisilläni takaisin – puolustamassa itseäni äänekkäästi, kertomassa hänelle raskaudesta – kun hänen puhelimensa soi ja vaimentaa meidät molemmat. Hän onkii sen taskustaan, katsoo näyttöään ja rypistää hämmentyneenä kulmiaan. Sitten hän huitaisee ärtyneesti kädellään minun suuntaani kuin sanoakseen: Tämä on sinua tärkeämpää. Hän menee käytävään ja sulkee oven perässään voidakseen vastata puheluun niin, etten minä kuule.
   Haluaisin polttaa marisätkän. Mutta en voi. Minä olen raskaana.
[s. 199]
Tulilapsi tarjoaa Jääkaksosiin tykästyneille sikäli samankaltaisen mutta kömpelömmin toteutetun psykologisen jännärin. Mitään järin erikoista saati unohtumattoman ainutlaatuista ei olekaan luvassa.


Alkuteos: The Fire Child
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2015
Suomennos: Jaana Iso-Markku
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 365
Kansikuva: Richard Augustus
Lajityyppi: psykologinen romaani, jännitys, kauhu
Mistä saatu: arvostelukappale

torstai 31. elokuuta 2017

Andrzej Sapkowski: Noituri – Viimeinen toivomus







Puolalaisen Andrzej Sapkowskin maailmankuulusta Noituri-fantasiakirjallisuudesta on melkein mahdotonta puhua mainitsematta aiheesta tehtyä interaktiivista viihdettä – niin ikään puolalaisen CD Project Redin Witcher-videopelitrilogia salakuljetti Sapkowskin kirjallisen tuotannon kunnianhimoisesti tietokoneisiin ja pelikonsoleihin sekä esitteli Geralt Rivialaisen kumppaneineen maailmalle. Vuonna 2015 ilmestynyt The Witcher 3: Wild Hunt ei olekaan yhtään vähempää kuin yksi kaikkien aikojen parhaista roolipeleistä, johon olemme Jennin kanssa kaataneet elämästämme enemmän tunteja kuin kehtaamme näin julkisesti myöntääkään.

Noituri-kirjallisuuden alkupamauksena voidaan pitää Puolassa alun perin jo 1993 ilmestynyttä Viimeinen toivomus -novellikokoelmaa, jossa harmaahapsinen noituri harventaa fantasiamaailmansa hirviökantaa maksua vastaan ja tutustuu saagansa oleellisempiin hahmoihin, kuten velhotar Yennefer Venderbergiin ja sulavasanaiseen Valvatti-trubaduuriin. Witcher-pelinsä pelanneet jo tietävätkin, millä tavalla kokoelmalle nimensä antaneen novellin otsikko liittyykään Yenneferin ja Geraltin suhteeseen…

Viimeinen toivomus
eroaa pääosin hyvällä tavalla novellimuotoisuutensa turvin muista länsimaisen fantasiakirjallisuuden jättiläisistä – Geraltin hahmoa, noituruutta ja ihmisten asemaa hirviöiltä vallatussa maailmassa avataan hitaasti eri tarinoiden muodossa, ja lukija pääsee ilman raskasta aloitusta mukaan hahmon retkille. Novellien välille taas on rakennettu suhteellisen hyvin kantavia aasinsiltoja, joissa Geralt hengailee parantajanunnien luona ja joissa Sapkowski selvästi petaa tulevien Noituri-osien tapahtumia. Risuja taas satelee novellien itseään toistavasta rakenteesta ja mielikuvituksettomuudesta, kun Geralt joutuu kohtaamaan hälyttävän useassa tarinassa kerran toisensa jälkeen pelastamistaan odottavan, hirviöksi muuttuneen prinsessan.

Sapkowskin aikoinaan niin vallankumoukselliseksi mainostettu fantasiakirjallisuus, jossa genren ilmeisimmät roolit on käännetty ylösalaisin, on selvästi menettänyt tehoaan nimenomaan asetelmiensa osalta muutamissa novelleissa. Prinsessahirviöiden ohella Noituri-maailman tunnetuin etnografinen piirre, jossa ylhäisistä haltioista on tehty köyhää slummikansaa ja äksyt kääpiöt on nostettu rikkaaksi herrasväeksi, ei tunnu kovin kummoiselta teemalta. Tavallista kansaa ja rahvaan rappiollista elämää kuvatessaan Sapkowski ei myöskään mitenkään kierrä suurimpia fantasiakirjallisuuden kliseitä.

Kultaisessa hovissa, kaupungin parhaassa majatalossa. oli täyttä ja meluisaa. Asiakkaat, niin paikalliset kuin muualta tulleet, olivat enimmäkseen uppoutuneet omiin puuhiinsa, kukin kansansa tai ammattinsa mukaisesti. Isot kauppiaat riitelivät kääpiöiden kanssa tavaran hinnasta ja luoton korosta. Vähäpätöisimmät kauppiaat nipistelivät olutta ja hernekaalia kantavien tarjoilijatyttöjen takapuolia. Paikalliset kylähullut olivat tietävinään kaikesta kaiken. Portot koettivat olla rahakkaiden mieleen ja torjua tyhjätaskut. Ajurit ja kalastajat joivat kuin humalanviljely oltaisiin aikeissa kieltää huomenissa. Merimiehet lauloivat lauluja, joissa ylistettiin merten aaltoja, kapteenien rohkeutta ja seireenien suloja – viimeksi mainittuja havainnollisesti ja yksityiskohtaisesti. [s. 110]
Viimeisen toivomuksen tarinat ovat parhaimmillaan kuitenkin kaikkea muuta kuin mustavalkoisia tai ennalta-arvattavia – kunhan Sapkowski malttaa jättää prinsessasadut taakseen, meininki muuttuu astetta mielenkiintoisemmaksi. Pitkiksi venähtäneissä novelleissa on yllättäviä juonenkäänteitä toisensa jälkeen, ja Geraltin kulloistenkin liittolaisten uskollisuus tai luotettavuus ovat varsin kyseenalaisia. Vastustajavalikoimakin kokee melkoisen ehostuksen, kun Geralt ja lukija kohtaavat esimerkiksi noiturin kotiinsa kutsuvan hirviön tai maataloustöissä kaalipalkalla auttavan ”pahulaisen”. Näinä hetkinä Sapkowski uskaltaa irrotella tarinoissaan ja suo lukijalle hengähdystauon muuten niin melankolisena ja synkkänä pysyttelevän tunnelman keskellä. Pilke löytyy silmäkulmasta kuin Douglas Adamsin tai Terry Pratchettin teoksista konsanaan esimerkiksi silloin, kun vieraanvarainen hirviö käpälöi Geraltin ikonista noiturikorua.
Portaissa hirviö kääntyi.
   ”Mikä sinulla heiluu kaulassa, arvon vieras? Mikä se oikein on?”
   ”Katso.”
   Otus otti medaljongin käpäläänsä ja nosti sen silmiensä eteen niin että Geraltin kaulan ympäri menevä ketju kiristyi.
   ”Onpas ruma ilme elikolla. Mikä se oikein on?”
   ”Killan tunnus.”
   ”Ahaa, ammattisi on siis kuonokoppien valmistaminen. Tänne päin, ole hyvä! Valoa!”
[s.59]

Viimeisen toivomuksen luettuani en oikein tiedä, kuinka Noituri-kirjallisuuteen tulisi suhtautua saati jatkaa niiden lukemista. Aika on päässyt puraisemaan Sapkowskin proosaa sen verran pahasti, etteivät lukemani novellit saati kokoelma kokonaisuutena tehneet kovin suurta vaikutusta – tähän on varmasti vaikuttanut se tosiseikka, että osa novellien tarinoista oli minulle ennestään tuttuja The Witcher 3: Wild Hunt -videopelistä. Näin epätasaista jakoa en ole kuitenkaan aikaisemmin kokenut minkään monimediallisen brändin kohdalla. Esimerkiksi The Walking Dead toimii yhtä hyvin niin alkuperäisten sarjakuvien kuin televisiosarjankin muodossa.

CD Project Red saikin Viimeisen toivomuksen tahkoamisen myötä yhden lisäsulan hattuunsa kyvystään muuttaa näin keskinkertaista fantasiakirjallisuutta huomattavasti toimivammaksi interaktiiviseksi viihteeksi. En ole aivan varma, pitäisikö minun antaa vielä seuraavalle Noituri-kirjalle mahdollisuus vai keskittyä palaamaan sähköisen Witcherin maailmaan – kolmososan Blood and Wine -lisäosa odottaa vielä korkkaamistaan.


Petter aloitti konsoliroolipelaamisen kymmenisen vuotta sitten
PS2-klassikko
Dragon Quest VIII: Journey of The Cursed Kingin seurassa.

Alkuteos: Ostatnie życzenie
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 1993
Suomennos: Tapani Kärkkäinen
Kustantaja: WSOY
Sivumäärä: 336
Kansikuva: Kai Toivonen
Lajityyppi: fantasia, seikkailu, lyhytproosa ja novellit
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

sunnuntai 27. elokuuta 2017

Holly Bourne: Mikä kaikki voi mennä pieleen?



Holly Bournen
Oonko ihan normaali? -nuortenromaani yhdisteli tasa-arvokysymysten pohdiskelua ja mielenterveysongelmia nuortenkirjallisuuteen – kyseessä oli monipuolinen ja yllättävän tasapainoisena pysynyt katsaus pakko-oireisen häiriön kanssa painivan Evien elämään. Bournen Normaali-trilogian keskimmäinen osa Mikä kaikki voi mennä pieleen? esittelee meille puolestaan onnettoman äitisuhteensa kanssa painiskelevan Amberin.

Amber lähtee toiveikkaana Amerikkaan töihin äitinsä ja tämän uuden miehen hallinnoimalle lasten kesäleirille – tyttö haaveilee kovasti selvittävänsä välinsä äidin kanssa, mutta kuten romaanin nimi paljastaa, ei ruoho ole rapakon takana kovinkaan vihreää. Amberin alkoholistitaustainen äiti on etäinen ja haluton viettämään laatuaikaa tyttärensä kanssa, ja leirin tunnelma on jatkuvasti kireä ja kiireinen, mutta onneksi Amberin työkaverina on komea prom king Kyle…

Mikä kaikki voi mennä pieleen? herättää aluksi huolta tietynlaisella tavanomaisuudellaan, mikä tuntuu kieltämättä pettymykseltä edellisosan lennokkuuden ja yllättävyyden takia – leirin myöhäisteini-ikäisistä koostuva henkilökunta ryypiskelee vapaa-ajalla ja Amber tuskastuu Kyleä piirittävään ja seksuaalista aktiivisuuttaan korostavaan Melody-huutosakkilaiseen. Illat puolestaan menevät Amberin, Lottien ja Evien välisissä Skype-puheluissa, joissa meuhkataan edellisosan tavoin feminismistä hyvin ylimalkaisesti. Amerikkalaisen cheerleaderkulttuurin panettelu onkin korkealentoisinta tasa-arvokeskustelua, jota tässä nuortenromaanissa pääsee seuraamaan.

Evien työkaverit puolestaan ovat Melodya, Kyleä ja esimerkiksi intiaanitaustaista Russia myöten melkoisen stereotyyppisiä jenkkinuoria, joihin verrattuna Amber tuntuu liitoitellun naiivilta ja kokemattomalta äänekkäiden ja kokeneiden amerikkalaisten keskellä. Vaikka Mikä kaikki voi mennä pieleen? käsitteleekin myöhemmin vahvasti erilaisia roolimalleja ja niihin liittyviä odotuksia, alun hölmö huumori ei yksinkertaisesti tempaise mukaansa.
Ja he kaikki hylkäsivät askartelunsa ja juoksivat Kyleä kohti hakemaan omaan purkkiinsa appelsiinimehua. Huomasin kuinka Kyle suojasi huolellisesti haaransa ja hymyili. Hän katsoi minuun, näki mihin minä katsoin, hymyili ja sitten punastui.
   ”Tarttee suojella poikia”, hän sanoi lauhkeasti.
   Poikia? Tarkoittiko hän pallejaan? Voi Luoja, kyllä hän tarkoitti. Menin syvän punaiseksi. Nyt en pystynyt lakkaamaan ajattelemasta hänen pallejaan. Mikä sai minut olemaan vähän vähemmän ihastunut. En tosin ollut ikinä nähnyt yksiäkään, mutta sen perusteella, mitä Lottie oli kertonut minulle, en ollut menettänyt paljonkaan. ”Tiedätkö kun ylipainoiset ihmiset laihtuvat paljon ja niillä on paljon ylimääräistä ihoa?” hän oli kertonut meille. ”No, kuvitelkaa kaikki se iho kiedottuna kahden luumun ympärille, jotka haisee vähän juustolta.”
[s. 121–122]

On myös omituista, miten pienessä roolissa Amberin ja tämän äidin ongelmallinen suhde lopulta on kokonaisuuden kannalta. Bourne keskittyy suurelta osin kuvailemaan lähinnä leirielämän tapahtumia sekä Amberin ja Kylen välille kehkeytyvää kuviota ja unohtaa siinä rytäkässä äidin melkein kokonaan. Amberin äiti jää siis varsin etäiseksi ja epäloogisesti toimivaksi hahmoksi, jonka toimien taustoja ei oikeastaan selitetä mitenkään – Amber ja lukija ovat sikäli ovelasti pelkästään muilta romaanin hahmoilta saatujen tietojen varassa.

Bourne ei ole kuitenkaan täysin unohtanut saati todellakaan mokannut äiti-tytärsuhteen kuvaamista. Amberin ja äiskän kohtaamiset ja kipakat sanavaihdot leirin melskeiden keskellä ovat erittäin mielenkiintoista luettavaa, ja naisten lopullinen välienselvittely romaanin loppumetreillä on yllättävine loppuratkaisuineen ihan eri tasolla romaanin muun kohelluksen kanssa. Onneksi mukaan onkin eksynyt todellisia helmiä, jotka valottavat Amberin kokemia pettymyksiä karvaasti mutta vähän itsestään selvästi.
”Mutta mulla on ikävä mun äitiä”, yksi vinkui nousten istumaan kahdeksannen kerran kymmenen minuutin sisään.
   Vedin syvään henkeä. Hermojani raastoi, kaikki voimavarani olivat menneet.
   ”On hyvä tottua ikävöimään äitiä”, sanoin. ”Kun olet vanhempi, sinun täytyy viettää paljon aikaa poissa äitisi luota.”
   Varsinkin jos hän muuttaa toiseen maahan eikä ota sinua mukaan.
   ”Mutta mä en HALUA”, pentu protestoi istuen edelleen.
   Työnsin tytön kevyesti takaisin hänen tyynyynsä. ”No, kuule, elämässä joutuu tekemään paljon asioita, joita ei haluaisi tehdä.”
[s. 154]
Mikä kaikki voi mennä pieleen? on virkeään edellisosaan verrattuna nähtyä ja koettua nuortenkirjallisuutta, jota rustatessaan Bourne on turvautunut turhan usein helppoihin ja tuttuihin ratkaisuihin. Vaikka romaanin jälkipuolisko on karkumatkoineen ja välienselvittelyineen alkupuolta mielenkiintoisempaa ja jännittävämpää luettavaa, kokonaisuus jää sinänsä viihdyttäväksi mutta turhauttavan keskinkertaiseksi ja latteaksi. Ensi vuonna suomeksi ilmestyvän Mitä tytön täytyy tehdä? -päätösosan lukeminen ei tämän jälkeen tunnu kauhean innostavalta, vaikka onkin toisaalta mielenkiintoista nähdä, mitä Bourne saa aikaan feministi-Lottien kanssa – pääsisivätkö feministiset teemat lopultakin tasavertaiseen asemaan muun sisällön kanssa?


Alkuteos: How Hard Can Love Be?
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2016
Suomennos: Kristiina Vaara
Kustantaja: Gummerus
Sivumäärä: 448
Kansikuva: Usborne publishing
Lajityyppi: nuortenromaani
Mistä saatu: arvostelukappale

torstai 17. elokuuta 2017

Margaret Atwood: Orjattaresi

Margaret Atwood on aina ollut silmissäni upeiden scifi-maailmojen luoja, vaikka hurjien tieteiskuvitelmien sepittäminen onkin vain yksi Atwoodin kirjallisen nerouden osa-alueista. Atwoodin Oryx ja Crake -romaani sekä sen sisarteos Herran tarhurit yhdistelevät ennakkoluulottomasti ja varsin mielikuvituksellisesti tieteiskirjallisuuden vakiintuneempaa sisältöä uusiin ideoihin ja kehitelmiin – siksi odotinkin kulttimaineessa paistattelevan Orjattaresi-dystopiaromaanin lukemista niin kovasti.

Orjattaresi kertoo vaihtoehtoisesta Yhdysvalloista, joka on muuttunut arvokonservatiiviseksi Gilead-valvontayhteiskunnaksi. Valtaan päässeet uskonnolliset kiihkoilijat ovat vieneet kaikilta gileadilaisilta naisilta ihmisarvon ja alistaneet nämä synnytyskoneiksi, joita ei saa opettaa lukemaan saati kirjoittamaan. Orjattaresi seuraa yhden tällaisen naisen eli omistajansa mukaan Frediläiseksi nimetyn sankarittaren edesottamuksia patriarkaalisen koneiston ikeessä. Nykymenoon nähden Orjattaresi onkin aiheiltaan erittäin ajankohtainen, kun miettii vaikkapa Donald Trumpin naisten ulkonäköä suomivia ”pukuhuonepuheita”.

Orjattaresi muistuttaa rakenteeltaan hyvin paljon alussa mainittuja Atwoodin myöhempiä romaaneja – Atwood avaa hitaasti mutta varmasti sekä Frediläisen omia taustoja että Gileadin häiriintynyttä tapakulttuuria, ja jossain näiden teemojen välissä myös romaanin juoni etenee säännöllisin väliajoin. Orjattaresi onkin hyvin sirpaleinen ja kaikkea muuta kuin kronologinen romaani, jossa Atwood onnistuu kyllä pitämään kaikki pallot jotenkin ilmassa – kaikki juonikuviot eivät vain ole yhtä mielenkiintoisia tai kantavia kuin toiset.

Atwoodin klassikkoromaani on sävyltään dystopiaromaaniksi hyvin seksuaalinen ja eroottinenkin kokonaisuus, jossa Frediläinen jaarittelee lukijalle hyvin paljon aikojen saatossa muuttuneista seksikäsityksistä – naisen ajatuksenjuoksu eri aikoina esiin versovasta seksuaalisuudesta on parhaimmillaan erittäin mielenkiintoista ja sivistävääkin luettavaa.
En saa aikaani kulumaan. Se on niitä asioita joihin en ollut valmistautunut, tämä täyttämistä vaille jäävä ajan määrä, pitkät tyhjät välit. Aikaa kuin valkoista kohinaa. Kun voisin edes ommella. Kutoa, virkata, tehdä jotain käsilläni. Tahtoisin tupakan. Muistan kuinka kuljeskelin taidegallerioissa, 1800-luvun osastoilla: miten pakonomaisesti haaremit niitä taiteilijoita askarruttivatkaan. Kymmeniä maalauksia haaremeista, lihavia, divaaneilla lojuvia, turbaanipäisiä tai samettimyssyisiä naisia, joita viilennettiin riikinkukonsulkaviuhkoilla eunukin seistessä taustalla vartiossa. Tutkielmia liikkumattomasta lihasta, sellaisten miesten maalaamia jotka eivät koskaan olleet nähneet mitään vastaavaa tosielämässä. Kuvien oli tarkoitus olla eroottisia, ja niin ne minusta olivatkin, silloin; mutta nyt tajuan kyllä mistä ne todellisuudessa kertoivat. Maalaukset esittivät pysähdystilaa; odotusta, olentoja jotka eivät olleet käytössä. Niiden aiheena oli ikävystyminen.
   Mutta ehkäpä juuri ikävystyminen on eroottista, naisten ikävystyminen, miesten mielestä.
[s. 45]
Orjattaren juonessakaan ei ole varsinaisesti valittamista. Frediläisen oman menneisyyden paljastuminen orjattareksi kouluttautumisineen on hyvin puhuttelevaa luettavaa siitä, kuinka yksilön oikeudet painetaan mutkitta lokaan vallankumouksen tiimellyksessä. Myös nykyhetkessä tapahtuvat, Frediläisen kotitalon sisäiset valtapelit ovat erittäin mielenkiintoista mutta loppua kohden hivenen ennalta-arvattavaa luettavaa. Valitettavasti Frediläinen jää kiinnostavuudestaan huolimatta etäiseksi hahmoksi, joka katoaa muun kokonaisuuden sekaan.

Tylysti ja armottomasti kuvatut Gileadin sairaat rituaalit niin sanottuine ”syntypäivineen” ja kapinahenkisten naisten joukkoteloituksineen päivineen ansaitsevat erityismaininnan. Gilead-kultti onkin erittäin realistinen ja uskottavasti kasattu ideologia, joka ottaa tosimaailman huuhaahommien tavoin aineksia niin kristinuskosta, islamista kuin luonnonuskonnoistakin ja keittää ne yhdessä kauhistuttavaksi kokonaisuudeksi.

Orjattaresi yksinkertaisesti vakuuttaa alusta loppuun. Ainoat varsinaiset ikääntymisen merkit tässä Atwoodin klassikossa ovat juonen tietyntasoinen ennakoitavuus sekä muutamien teemojen kohdalla turhan paksulla kynällä tehty alleviivaaminen.
Verhojen läpi työntyy sisään harmautta, usvaisen kirkasta, tänään ei aurinko paljoa pilkistele. Nousen sängystä, menen ikkunaan, polvistun ikkunapenkille, kovalle pienelle USKO-tyynylle ja katson ulos. Ei näy mitään.
   Mietin mitä molemmille muille tyynyille on tapahtunut. Niitähän on kaiketi ollut alun perin kolme. TOIVO ja RAKKAUS, minne ne on tungettu? Serena Joy on säästäväinen ihminen. Ei hän heitä mitään pois niin kauan kuin siitä on vähänkin jäljellä. Onkohan toinen Ritalla ja toinen Coralla?
[s. 158]
Orjattaresi on harmittavan tuntemattomaksi jäänyt mutta räväkkä ja provosoiva klassikko, jonka soisi pääsevän parrasvaloihin George Orwellin 1984:n rinnalle koululukemistoihin. Sekä Orjattaresi että 1984 tarjoavat taatusti unohtumattoman ja mielipuolisen painajaisen, jota vasten lukija voi peilata oman aikansa yhteiskuntaa ja sen arvoja.

Petterin mielestä Game of Thronesin teräväkielinen Varys on
ehdottomasti populaarikulttuurin pähein eunukki.

Alkuteos: The Handmaid´s Tale
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 1985
Suomennos: Matti Kannosto
Kustantaja: Tammi
Sivumäärä: 436
Lajityyppi: scifi, psykologinen romaani
Mistä saatu: arvostelukappale