tiistai 16. tammikuuta 2018

Orhan Pamuk: Kummallinen mieleni

Orhan Pamukin Kummallinen mieleni on erikoinen kasvukertomus, joka seuraa omapäisen bozakauppiaan ja Istanbulin kehitysvaiheita. Mevlut Karataş sattuu neidonryöstön yhteydessä nappaamaan elämänkumppanikseen väärän naisen, ja tämä kömmähdys seurauksineen mullistaa Mevlutin elämän kokonaan niin hyvässä kuin pahassakin. Tämä arvostelu sisältää muutamia paljastuksia romaanin juonesta.

Byrokratian ja korruption muovaama ja luonnonmullistusten takia jatkuvasti muutoksessa oleva Istanbul ohjaa Mevlutia varsin monipuoliselle urapolulle. Tarinan edetessä idän ja lännen välissä oleva kaupunki paljastaa useat kasvonsa Mevlutille, joka näkee elämänsä aikana miljoonakaupungin kehityksen katutasolta käsin.

Istanbulin nykymeiningistä ja historiasta tietämättömän lukijan on luonnollisesti mahdotonta arvioida sitä, kuinka lähellä totuutta ”kansanmiehen silmin” esitetty Istanbul onkaan, mutta parhaimmillaan historiallinen kuvaus on varsin mielenkiintoista luettavaa. Pamuk hyödyntää varsinkin romaanin alkupuoliskolla Mevlutin ja Istanbulin ”nuoruusvuosia” kuvatessaan runsaasti listamuotoista kerrontaa.
Kummallakin kukkulalla puolet miehistä käytti yöllä nukkuessaan siniraitaista (raitojen paksuudessa oli tosin eroja) pyjamaa, toinen puolisko taas ei käyttänyt koskaan pyjamaa vaan pärjäsi vuodenajasta riippuen hihattomalla tai hihallisella aluspaidalla, jonka päällä päivisin pidettiin paitaa ja slipoveria tai neulepuseroa.
[…]
Sekä Kültepen että Duttepen asukkaat näkivät unissaan säännöllisin väliajoin hämmästyttävän samankaltaisia ihmisiä:
   Poikalapset: kansakoulun naisopettajan
   Tyttölapset: Atatürkin
   Aikuiset miehet: profeetta Muhammedin
   Aikuiset naiset: pitkän länsimaisen filmitähden, jolla ei ole nimeä
   Vanhat miehet: maitoa juovan enkelin
   Vanhat naiset: hyviä uutisia tuovan nuoren postiljoonin
   Unen nähtyään he olivat ylpeitä, koska heille oli sen myötä annettu ilmoitus, ja sen myötä he tajusivat olevansa jotenkin erityisiä ihmisiä, mutta kertoivat silti ani harvoin unistaan toisille.
[s. 158–159]
Kummallinen mieleni on naiskuvaltaan hyvin asenteellinen ja jopa sovinistinenkin romaani, joka toisaalta onnistuu ainakin avaamaan tällaisen näkemyksen syntymistä vanhanaikaisessa turkkilaisessa kulttuurissa. Miesten ja naisten etäiset suhteet ovat tapetilla Pamukin teoksessa alusta loppuun – Mevlut onnistuu hankkiutumaan kahden vahvan naisen väliin naidessaan puolivahingossa rakastamansa Samihan Rayiha-siskon.

Pamuk kuvaa hienosti sitä, kuinka vanhanaikainen sukupuolijärjestelmä ei tue tavallista ja tasapainoista ihmiskehitystä millään tavalla – eräskin sivuhahmo puuskahtaa naimisiinmenosta paasaavalle isälleen, ettei osaa tai edes tiedä, kuinka vastakkaiselle sukupuolelle pitäisi puhua. Sivujuonne jää kuitenkin Pamukin tiiliskivessä harmittavan ohueksi ja nopeasti syrjään sysätyksi teemaksi, johon ei paria poikkeusta lukuun ottamatta palata tarinan keskikohdan jälkeen.
Jumala oli luonut heidät toisilleen. Hän rakasti Rayihaa suuresti; ilman Rayihaa hän kuolisi. Samihan kaltaiset tytöt olivat olivat vaikeita ja vaativia, he saattoivat tehdä miehen onnettomaksi aivan käsittämättömistä syistä. Kauniit tytöt talttuivat vasta kun naivat rikkaan miehen. Kun taas sellainen hyvä tyttö kuin Rayiha rakasti miestään vaikkei tämä ollut rikas. Samiha oli vuosia käynyt töissä ja rauhoittunut vasta kun Ferhat aloitti sähköhommat ja rupesi hankkimaan rahaa. [s. 507]
Toisaalta taas Kummallinen mieleni tuo myöhemmin hienolla tavalla esille vallankumouksellisen ajatuksen siitä, että elämässä ei lopulta olekaan absoluuttisen vääriä tai oikeita valintoja. Mevlut on näet omalla tavallaan aivan yhtä onnellinen ollessaan naimisissa niin Mevlutin kauppiasuraa tukevan Rayihan kuin miehen tunteita ymmärtävän Samihan kanssa – oman kohtalon vastustaminen ja sekoittaminen väärän neidon ryöstämisen muodossa ei johda vääjäämättömään tuhoon vaan erilaisiin elämiin. Mevlutille vain siunaantuu mahdollisuus kokea molemmat vaihtoehdoista, jotka eivät ainakaan vähennä miehen elämän kummallisuutta.

Kummallinen mieleni on modernia kirjallisuutta myös siltä osin, että siihen on lorahtanut mukaan aimo annos muodissa olevaa moniäänisyyttä. Romaanin hahmot kuvailevat vuorotellen tapahtumia ja niiden taustalla olevia ilmiöitä, ja ratkaisu ei muutu missään vaiheessa liian sekavaksi tai pirstaleiseksi. Dramaattisimmissa kohtauksissa nopeat vaihdokset kertojien välillä oikeastaan pitävät lukijan hienosti varpaillaan.
Samiha. Isosisko oli oikeassa. ”Odota, niin lähetän auton pois”, minä sanoin. Mutta sitten otinkin näköjään taas ovenpielestä matkalaukun käteeni. Nähdessään ikkunasta, että menin matkalaukku kädessä kohti pihaporttia, Vediha aneli itku kurkussa: ”Älä mene, Samiha, siskokulta, älä mene!” Kun astion pihaportista kadulle auton luo, en tiennyt mitä tehdä ja mitä sanoa. Olin juuri sanomaisillani ”Muutin mieleni, isosisko itkee”, kun auton ovi avattiin ja minut vedettiin sisään. En pystynyt edes kääntymään, että olisin nähnyt siskon vielä viimeisen kerran.

Vediha. Samiha kiskottiin väkisin autoon. Näin sen ikkunasta omin silmin. Huusin apua. Äkkiä, muuten minä saan syyt niskoilleni. Roistot ryöstävät pikkusiskoni, apua!

Süleyman. Kun nousin päiväunilta, näin auton seisovan takaportilla. Bozkurt ja Turan leikkivät pihalla. Kuulin kun Vediha huusi ja juoksi ulos.
[s. 336–337]
Pamukin erikoinen ratkaisu jättää Mevlut syrjään romaanin kertojaryhmästä on kuitenkin erikoinen – mies ei pääse omassa tarinassaan kertaakaan itse ääneen, vaan muut hahmot ja kertoja avaavat miten taitavat keskushenkilön tuntoja ja toimia. Mevlut jää todella etäiseksi hahmoksi, mikä on selkeä suonsilmä hahmoja ja ihmiskohtaloita pursuavassa romaanissa, sillä edes jollain tavalla särmikäs ja lukijaan vetoava keskushenkilö olisi oivallinen punainen lanka valtavassa kokonaisuudessa. Tällaisella ratkaisulla Pamuk on kaiketi halunnut alleviivata sitä, kuinka omapäiseltä ja etäiseltä Mevlut vaikuttaa romaanin hahmojen silmissä omituisine tempauksineen, mutta hän päästää samalla Mevlutin aivan liian kauas lukijasta.

Vaimentamalla Mevlutin kokonaan Pamuk vetää maton myös mielenkiintoisimpien teemojen alta. Mevlutin, Samihan ja Rayihan välisen kuvion jääkin mainioiden naishahmojen varaan, ja ennen kaikkea Rayiha karuine kohtaloineen muuttuu romaanin edetessä mielenkiintoiseksi hahmoksi. Mevlutin serkkupojat Süleyman ja Korkut ovat puolestaan todella persoonattomia ja mielenkiinnottomia hahmoja, vaikka ensiksi mainitulla onkin näppinsä pelissä Mevlutin ja siskosten välisessä kolmiodraamassa.

Kummallinen mieleni on epätasapainoinen mutta mielenkiintoisia teemoja pohdiskeleva romaani, joka yrittää aivan liikaa runsaan aineistonsa kanssa. Elämän moninaisuutta ja traagillisuutta käsittelevästä kirjallisuudesta kiinnostuneiden kannattaakin tarttua sivumäärältään jopa massiivisempaan mutta huomattavasti laadukkaampaan opukseen – Hanya Yanagiharan koskettava ja monitasoinen Pieni elämä on ihan eri maailmasta tähän sekasortoon verrattuna.


Alkuteos: Kafamda Bir Tuhaflık
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2014
Suomennos: Tuula Kojo
Kustantaja: Tammi
Sivumäärä: 763
Kansikuva: Orhan Pamuk
Lajityyppi: historiallinen romaani
Mistä saatu: arvostelukappale

tiistai 9. tammikuuta 2018

Julia Berlin: Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia


















Lucia Berlin on päässyt vasta kuolemansa jälkeen laajempien lukijakuntien tietoisuuteen – vähän samalla tavalla kuin niin ikään postuumisti maailmanmaineeseen nousseiden John Williamsin ja Ida Simonsin kohdalla on tapahtunut. Berlin ehti rustaamaan elämänsä aikana lähemmäs 80 novellia, joista Aula & co on julkaissut reilun neljäsosan suomalaislukijoiden iloksi Siivoojan käsikirja -novellikokoelman muodossa.

Siivoojan käsikirjan tekstit avaavat Berlinin alkoholismin ja yksinhuoltajuuden leimaaman elämän ohella amerikkalaisen yhteiskunnan nurjempaa puolta suorastaan surrealistisen inhorealistissa tunnelmissa. Eri-ikäisen Berlinin seurassa päästään muun muassa hengailemaan viinaanmenevän apassin kanssa itsepalvelupesulassa, repimään irti hammaslääkärinä työskentelevän isoisän purukalustoa, tekemään joulunpyhinä hukkareissu puolilaittomalle meksikolaiselle aborttiklinikalle ja nakkelemaan niskoja kommariopettajan saarnoille.

Berlin esiintyy itse kaikissa tarinoissaan, tosin eri nimillä sekä vaihdellen eri kertomuksissa luontevasti paikkaa kertojan ja päähenkilön välillä. Tällainen fiktiivinen monitasoisuus sekä pitää lukijan jatkuvasti varpaillaan että tuo mieleen Ossi Nymanin mainion Röyhkeys-romaanin, joka sekoitti vähän vastaavalla tavoilla faktan ja fiktion rajoja.

Siinä missä Nyman avasi taidokkaasti ja uskottavasti työttömän ajatusmaailmaa ja elämää, Berlin käsittelee omaa alkoholismiaan yhtä raadollisen avoimesti. Iloliemet virtaavat jokaisessa tarinassa, ja kertomukset esimerkiksi katkaisuhoidosta ja alkoholismiparantoloista sekä krapularyypyn polttavasta tarpeesta ovat karua luettavaa.
Kävelymatka oli pitkä. Siihen menisi kolme neljännestuntia – pitäisi juosta kotiin, jotta ehtisi takaisin ennen kuin pojat heräävät. Pystyisikö hän? Hän kykeni hädin tuskin siirtymään huoneesta toiseen. Piti vain rukoilla, ettei paikalle osuisi poliisipartiota. Olisipa koira, jota voisi kävelyttää. Hyvä idea, häntä alkoi naurattaa, kysynkin naapurilta saanko lainata koiraanne. Justiinsa. Yksikään naapureista ei enää puhunut hänelle.
   Kulkemista helpotti, kun keskittyi jalkakäytävän halkeamiin ja laski niitä ääneen yksi kaksi kolme. Otti tukea pensaista ja puunrungoista, niin kuin kapuaisi vuorenrinnettä kylki edellä. Katujen ylittäminen oli pelottavaa, ne olivat niin leveitä, ja kaikkialla vilkkuivat valot: punainen punainen, keltainen keltainen. Joskus ohi ajoi ambulanssi tai tyhjä taksi. Poliisiauto lujaa vauhtia, ilman valoja. Eivät huomanneet häntä. Selkää pitkin valui kylmä hiki, ja hampaat kalisivat aamun pimeydessä.
   Häntä hengästytti ja pyörrytti, kun hän lopulta saapui myymälän luo Shattuck Avenuelle. Se ei ollut vielä auki. Jalkakäytävällä sen edessä seisoskeli seitsemän mustaa miestä, kaikki vanhoja, paitsi yksi nuorukainen. Intialainen kauppias istui heistä piittaamatta ikkunan takana juomassa kahvia. Miehistä kaksi ryyppäsi yhteisestä pullosta Nyquil-yskänsiirappia. Sinistä kuolemaa – sitä sai ostaa läpi yön
.
[s. 222–223]
Berlinin tyyli tuo ajoittain mieleen Charles Bukowskin konstailemattoman suorasukaisen mutta tarkkanäköisen kerronnan. Omaa menneisyyttään luodatessaan Berlin osaa tarkastella esimerkiksi nuorena tekemiään tempauksia ja keski-ikäisen naisen rakkaudenkaipuuta hykerryttävän ironisesti. Järkyttävät ja omituiset tapahtumat näkyvät ja tuntuvat tekstistä toiseen, ja Berlin toimii itse yllättävän vahvana punaisena lankana novellien välillä.

Berlin onnistuu mainiosti vangitsemaan menneiden vuosikymmenten tunkkaista asenneilmapiiriä teksteihinsä. Hyvät ja pahat -novellissa Berlin kuvaa oivallisesti etuoikeutettujen teinityttöjen kokemaa närkästystä, kun typerä kommariopettaja panettelee tyttöjen sikariportaaseen kuuluvia isiä.
Neiti Dawson kuvitteli saavansa otteen vaikutuksille alttiista nuorista sieluista, vaikka todellisuudessa hän puhui hemmotelluille amerikkalaiskakaroille. Kaikilla meillä oli rikas, komea ja vaikutusvaltainen amerikkalainen isäpappa. Siinä iässä tytöt suhtautuvat omaan isäänsä samalla tavalla kuin hevosiin. Intohimoisesti. Opettaja antoi ymmärtää, että meidän isämme olivat roistoja. [s. 188]
Kokoelman nimitekstissä paremman väen huusholleja siivoava Berlin pääsee puolestaan aistimaan paremman väen salongeissa tapahtuvia kauheuksia ja kiusallista tunnelmaa. Ohjeistusten ja työkeikkaraporttien varaan rakentuva novelli on suorastaan herkullinen, hurjalla vauhdilla etenevä painajaisuni, jossa Berlin antaa huutia esimerkiksi mukauudismieliselle Blumin psykiatripariskunnalle.
Kerran toin nelivuotiaalle Natashalle mustan puseron, jossa oli paljetteja. Rooliasuksi. Rouva tohtori Blum sai raivarin ja karjui, että se oli seksististä. Hetken aikaa ehdin luulla, että hän syytti minua Natashan viettely-yrityksestä. Hän heitti puseron roskiin. Minä pelastin sen sieltä ja käytän sitä itse joskus – rooliasuna.
   (Vinkki siivoojalle: Työnantajissa on paljon emansipoituneita naisia. Ensimmäinen vaihe on feministinen tiedotusryhmä; toinen vaihe on oma siivooja; ja kolmas on avioero.)
   Blumeilla on runsaasti pillereitä, ylettömästi pillereitä. Rouvalla on piristäviä, herralla rauhoittavia. Herra tohtori Blumilla on belladonnaa. En tiedä miten se vaikuttaa, mutta toivoisin että se olisi minun nimeni.
[s. 69]
Lucia Berlinin novellit ovat kautta linjan ilahduttavan älykästä, röyhkeää, haastavaa ja palkitsevaa luettavaa – olen viimeksi saanut nauttia näin kovatasoisesta lyhytproosasta Hilary Mantelin Margaret Thatcherin salamurha -kokoelman parissa.


Petter on päässyt marinoitumaan siivoushommissa puunatessaan
niin toimistoja kuin huvipuiston tiloja ja vimpaimia vuosien varrella.

Alkuteos: A Manual for Cleaning Women –
Selected Stories by Lucia Berlin
Tekstien alkuperäiset ilmestymisvuodet: 1977 – 1999
Suomennos: Kristiina Drews
Kustantaja: Aula & co
Sivumäärä: 287
Kansikuva: Buddy Berlin
Lajityyppi: lyhytproosa ja novellit
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

torstai 4. tammikuuta 2018

Gregory Maguire: Egg & Spoon











Gregory Maguiren Egg & Spoonin vinksahtanut maaginen realismi tuo mieleen fantasiaa ja historiallista kuvausta niin ikään sekoittaneen Kazuo Ishiguron Haudatun jättiläisen. Maguiren munaseikkailu on kuitenkin itsetietoisuudessaan ja vauhdikkuudessaan Ishiguron hidastempoista romaania huomattavasti menevämpi kokonaisuus – harmi vain, että Egg & Spoon rysähtää vähän puolivälinsä jälkeen komeasti metsään.

Pietariin matkalla olleen Catin reissu saa yllättävän käänteen, kun ylhäisöperheen vesa joutuu seurueineen yöpymään köyhässä venäläiskylässä onnettomuuden takia. Cat tutustuu kuolemaa tekevää äitiään hoitavaan Elenaan, ja tytöt alkavat ystävystyä. Monimutkaisen tapahtumasarjan päätteeksi käy niin, että Catiksi tekeytynyt Elena pölähtää junan kyydissä Pietariin – tsaarille lahjaksi tarkoitettu Fabergen muna sattuu jäämään kyydistä pudonneen Catin hoteisiin.

Hätä ei kuitenkaan ole tämän näköinen, kun noita Baba Jaga poimii Cat-paran kyytiinsä, ja epätodennäköinen kaksikko lähtee myös Pietarinreissulle noidan kuuluisan Dumb Doma -kananjalkatalon kyydissä. Elenankaan ei tarvitse mennä tsaarin pakeille tyhjin käsin, sillä tyttö saa Tulilinnun munan hyppysiinsä – salaperäinen muna kuitenkin johdattaa Egg & Spoonin hahmot vielä suurempiin seikkailuihin.

Egg & Spoonissa tarinan rytmitys on pahemman kerran pielessä. Romaani käynnistyy suhteessa muuhun etenemistahtiin todella verkkaisesti ja mielenkiinnottomasti, ja homman voi sanoa alkavan vasta Elenan jäätyä Pietarin-junan kyytiin melkein sadan sivun jälkeen. Ennen tätä tyttöjen ystävystymisen seuraaminen on kohtuullisen mielenkiintoista, mutta esimerkiksi Elenan kotikylän hahmojen toilailut ja puuduttava sanailu eivät juuri sytytä.
Grandmother Onna replied, ”They say a shoemaker has no shoes for himself. Doctor, you can´t help the sick until you recover. Lie still or this poker will do some interesting damage.”
   “You’re trying to finish the job the lighting couldn´t manage. Oh Elena, you’re here. Hit that old woman over the head with a shovel.”
   “Tell him to stop flirting”, said Grandmother Onna.
[s. 48]
Kuihtuvan agraaritalouden jäätyä taakse homma muuttuu heti paljon mielenkiintoisemmaksi ainakin Elenan osalta. Tyttö ei onnistu pitämään henkilöllisyyttään salassa tarkalta ja Catia passanneelta palvelusväeltä, jonka jäsenet joutuvat paljastumisen ja Siperiaan muiluttamisen pelossa asettumaan Elenan puolelle – alkaa armoton pikakurssi venäläisiin hienostopiireihin ja tsaarin pokkurointiin liittyen.

Maguire osaa mainiosti kuvata myös sitä, kuinka Elena ja palvelusväki joutuvat puhaltamaan vastahakoisesti yhteen hiileen välttääkseen uran työleirillä. Elena luonnollisesti selviää yllättävän pitkälle Euroopassa asuneen Catin roolissa vetäessään nenästä niin tytöstä vieraantuneita sukulaisia kuin tsaariakin, ja kiinnijääminen kesken eliitin pröystäilevien juhlien on juuri sopivan pitkitetty ja kiusallinenkin operaatio. Elenan sooloseikkailu onkin ehkä Egg & Spoonin mielenkiintoisinta ja toimivinta antia verkkaisen alun jälkeen.

Sitä vastoin Catin ja Baba Jagan matkan kuvaus ontuu melkoisesti. Itsekseen Pietaria kohti laahustavan kananjalkatalon kyydissä istuskeluun ei ole saatu kylliksi vaihtelua, ja hahmojen välinen sanailu ajantappamisen merkeissä alkaa maistua hyvin nopeasti puulta. Maguire on hieman erikoisena ratkaisuna tehnyt romaanin realismin pirstovasta noidasta tulevaisuuden keksinnöistä ja ilmiöistä höperehtivän hahmon, jonka profetointeja Cat ei tajua lainkaan. Tästä huumorin repiminen ei sekään oikein toimi pidemmän päälle, ja Baba Jagan sikäli mielenkiintoiset horinat jäävät lopulta vain roikkumaan ilmaan – Maguire ei selvästi osaa ottaa hahmostaan ihan kaikkea irti.
”I hope Dumb Doma can swim, too”, said Cat.
   “It’s made of wood. It’ll float.”
   “I’ve been meaning to ask. How did it get such large chicken legs?”
   “I was reading a little something by Gregor Mendel about the hereditary characteristics of pea plants. I decided to try a little do-it-yourself genetic engineering in the privacy of my own home. It went rather badly wrong. I don´t like to talk about it.”
 [s. 255]
Pietarin hovissa tapahtuneen jälleennäkemisen myötä Egg & Spoonin mielenkiintoisempi puolikas päättyy, ja romaanin nurjempi puoli on suoraan sanottuna aika ankeaa luettavaa. Vauhdikas seikkailu kesyyntyy itsestään selväksi maailmanpelastustarinaksi Pohjois-Venäjän jäisillä lakeuksilla, jossa sankariretkue kohtaa ihmisten ahneudesta ahdistuneen jäälohikäärmeen. Hölmö aasinsilta nykyajan maailmantuskaan ei yksinkertaisesti kanna vaan tuntuu omituiselta päätökseltä ihan erilaisissa tunnelmissa käynnistyneelle tarinalle.

Maguire on kuitenkin hienosti osannut hyödyntää tarinassaan venäläisen kansanperinteen elementtejä ja symboliikkaa – munien ohella esimerkiksi maatuskat ovat korostetun esillä tarinan eri käänteissä. Välillä Egg & Spoonissa on myös mukana virkistävän usein itseironiaa, kun romaanin kertoja uskaltaa pysäyttää tarinan avatakseen persoonallisesti ja mielenkiintoisesti hahmojen kohtaamia ilmiöitä. On vain harmi, että Maguire oikein uskalla viedä tätäkään piirrettä yhtään pidemmälle.
I must explain. Hitherto I have been saying ”it” in referring to the Firebird, because Elena wasn’t clever enough to wonder about the creature’s gender. But the probability is that the Firebird is male. Yes, the Firebird lays an egg; I know that. But the Firebird is a magic bird. The maleness of him isn’t material to the various legends, true, but here you are. Think about it. If a Russian nesting doll can find in her own womb six other generations of children without a male doll’s involvement, a Russian male Firebird can lay his own egg. [s. 148–149]
Egg & Spoon on erikoinen ja ominaisuuksiltaan varsin ristiriitainen kokonaisuus. Kunnianhimoa ja ideoita riittää, mutta jostain syystä Maguire ei tohdi viedä villeimpiä kehitelmiään yhtään pidemmälle – liiallinen pidättyvyys selvästi tukahduttaa romaanin elovoimaa ja ilmauksellisuutta. Egg & Spoonin heikko ja muusta kokonaisuudesta irrallinen loppupuolisko puolestaan vie Elenan ja Catin keskinkertaiselta seikkailulta viimeisetkin vetovoiman rippeet.


Petter odottelee jo pääsiäisen suklaamunaövereitä.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2014
Kustantaja: Walker Books
Sivumäärä: 509
Lajityyppi: historiallinen romaani, seikkailu, fantasia
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

sunnuntai 17. joulukuuta 2017

Kazuo Ishiguro: Haudattu jättiläinen








Nobel-voittaja Kazuo Ishiguron Haudattu jättiläinen on omintakeinen fantasiaseikkailu kuningas Arthurin valtakauden jälkeisessä Englannissa.

Kelttiläinen vanhapari jättää kotikylänsä aikomuksenaan matkustaa tapaamaan poikaansa, jonka senioripariskunta on ilmeisesti unohtanut – merkilliset muistinmenetykset tuntuvat vaivaavan kaikkia lähitienoon asukkaita. Yhteisten muistojen puuttuminen ja niiden yhtäkkinen mieleen palautuminen hämmentävät Axlia ja Beatricea, ja muutenkin vaaralliseen matkaan on luvassa mutkia roppakaupalla.

Haudattu jättiläinen on tahdiltaan verkkainen ja salaperäinen romaani, jonka hahmoista ja mielenkiintoisesta maailmasta paljastetaan asioita hitaasti. Ishiguron tarinan karut ja köyhät, sumun peittämät miljööt tuovat mieleen pikemminkin Ursula le Guinin Maameri-fantasiasaagan kuin vaikkapa Game of Thronesin tai Andrzej Sapkowskin Noituri-maailman. Haudattu jättiläinen jättää esimerkiksi politiikan pohtimisen Westerosin asukkaille ja keskittyy kuvaamaan kovaonnisten yksilöiden taivalta kelttien ja saksien rajamailla.

Köyhää rahvasta edustavien Axlin ja Beatricen suhteen kuvaaminen on mielenkiintoista luettavaa, ja onkin harmi, että juoni muuttuu varsin radikaalisti teoksen puolivälin kieppeillä. Axl ja Beatrice nimittäin tempautuvat tapaamiensa sankarihahmojen matkaan,  ja erilaiselta ja oikeasti aikuismaiselta fantasiaeepokselta vaikuttanut romaani muuttuu melkeinpä noiturimaiseksi hirviöjahdiksi kirottuine lapsineen ja väkivahvoine sotureineen.

Tuttu sankaritarina saa kuitenkin lisäsävyjä onnistuneella muistiinmenetyksen käsittelyllä, sillä tienpenkalta löydetyt urhot eivät ihan muista omia tehtäviään tai asemiaan. Vaikka lukija haistaakin suuren osan juonenkäänteistä ennalta, omaleimainen epämääräisen uhan ja epäluottamuksen täyteinen jännite säilyy Haudatussa jättiläisessä alusta loppuun.
Axl muisti taas harmaapäisen sotilaan ja pienen eleen puolikkaan, jonka tämä oli tehnyt sillalla. Kun paksu sotamies oli karjunut ja repinyt Wistania hiuksista, harmaapää oli nostanut kättään sormet melkein osoittaen, moite huulilla. Sitten hän oli antanut käsivartensa vaipua. Axl oli ymmärtänyt täydellisesti. mitä harmaapäinen sotilas oli niiden hetkien aikana kokenut. Sitten sotilas oli puhunut Beatricelle erityisen ystävällisesti, ja Axl oli ollut siitä kiitollinen. Hän muisti, kuinka Beatrice oli seissyt sillalla, ja hänen ilmeensä oli muuttunut synkästä ja varautuneesta pehmeän hymyileväksi. ilmeeksi joka oli Axlille hyvin rakas. Kuva kosketti Axlin sydäntä, mutta sai hänet samaan aikaan pelkäämään. Muukalaisen – joka saattoi olla jopa vaarallinen – tarvitsi vain lausua pari ystävällistä sanaa, ja Beatrice oli taas heti valmis luottamaan maailmaan. Ajatus vaivasi Axlia, ja hänen olisi tehnyt mieli sivellä olkapäätä vieressään. Mutta eikö Beatrice ollut aina ollut samanlainen? Eikö hän juuri senkin takia ollut Axlille niin rakas? Ja eikö hän ollut selviytynyt kaikki nämä vuodet kärsimättä mitään isoa vahinkoa? [s. 164]
Haudatun jättiläisen suhteellisen realistisen oloista maailmaa väritetään vahvasti fantasiaelementeillä, joista osa toimii mainiosti. Esimerkiksi Arthurin ja Merlinin nimien viliseminen hahmojen hölinöissä luo onnistuneesti omanlaistaan tunnelmaa, mutta tappajakeijujen kaltaiset ilmestykset tuntuvat vähän hölmöiltä lisäyksiltä vaikkapa Noituri-maailman persoonallisiin mörrimöykkyihin verrattuina.

Haudattua jättiläistä on sen laadukkuudesta huolimatta hieman vaikea suositella eteenpäin – lajityyppiä karsastavat tuskin lämpenevät tällekään seikkailulle, ja fantasiakirjallisuuden ystävistä Ishiguron romaani voi tuntua tyyliltään liian kikkailevalta ja tuskastuttavan hitaasti etenevältä.


Alkuteos: The Buried Giant
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2015
Suomennos: Helene 
Bützow
Kustantaja: Tammi
Sivumäärä: 378
Kansikuva: Jussi Kaakinen
Lajityyppi: fantasia, seikkailu
Mistä saatu: arvostelukappale

sunnuntai 10. joulukuuta 2017

Angie Thomas: Viha jonka kylvät


Angie Thomasin nuortenromaani Viha jonka kylvät on omalaatuinen ilmestys kaikessa kunnianhimoisuudessaan ja yhteiskuntakriittisyydessään  se on karhea ja varsin uskottava kuvaus mustaan väestöön kohdistuvasta poliisiväkivallasta. Thomas onnistuu antamaan ilmiölle kasvot niin kiinnostavasti, että Starr-paran tarina vetoaa varttuneempien lukijoiden ohella taatusti myös nuorempaan yleisöön.

16-vuotias Starr joutuu onnettoman illan päätteeksi katsomaan vierestä, kuinka valkoihoinen koppalakki ampuu tytön lapsuudenystävän. Starr temmataan mukaan avaintodistajaksi koko mustan väestön asuinaluetta ja asemaa ravistelevaan oikeusjuttuun, jota riepotellessaan media syventää vastakkainasettelua entisestään – ammutusta Khalilista leivotaan vuorotellen niin marttyyriä kuin kohtalonsa ansainnutta syrjäytynyttä narkkariakin.

Yhteiskunnallista levottomuutta ja oikeudenkäyntiä varjostavat myös mustan yhteisön sisäiset ristiriidat – Starrin perhe temmataan mukaan paikallisen lökäpöksyjengin keskinäiseen nokitteluun, ja poliisina työskentelevä Carlos-eno joutuu luonnollisesti vaikeaan rakoon. Starr ei pääse koulussaankaan helpolla, kun valkoisen väestön kansoittamassa opinahjossa järjestetään mielenilmauksia Khalilin puolesta lähinnä vapaapäivien toivossa.

Starrin todistajana toimiminen on mainio ja selkeä punainen lanka, jonka perässä lukija pysyy kiitettävästi – hitaasti etenevän pääjuonen rinnalla seurataan esimerkiksi Starrin ja tämän valkoisen poikaystävän heilasteluja, Starrin vankilassa olleen isän ja Carlos-enon välisiä jännitteitä ja edellä mainittuja jengikuvioita. Näin valtaisassa kokonaisuudessa kaikki juonikuviot eivät pääse kuitenkaan samanveroisesti esille, ja yksi suurimmista hukatuista mahdollisuuksista onkin Starrin ja Chrisin suhteen kuvaaminen.

Mitään Rainbow Rowellin Eleanor & Park -tyylistä psykologista draamaa ei ole luvassa, vaan Chris-parka jää jatkuvasti enemmän tai vähemmän statistin rooliin. Kielletty rakkaus pääsee toisaalta ajoittain esille hahmojen terävähkössä dialogissa, joka kääntää kliseisiä teemoja päälaelleen yhtä ovelasti kuin mitä Holly Bourne teki Oonko ihan normaali? -nuortenromaanissaan.
”Onks nää niitä mustien juttuja, mitä mä en tajua?”
   ”Okei, beibi, puhutaanko suoraan? Jos sä olisit joku muu, niin mä kattosin sua nyt tosi pahasti kun puhut siitä noin.”
   ”Puhun miten? Ai sanon et se on mustien juttu?”
   ”Niin.”
   ”Mutta eiks se just oo sitä?”
   ”Ei oikeestaan”, mä sanon. ”Ei se niin oo, että tällaset asiat olis vaan mustien juttuja, kuule. Perustelut voi olla erit, mut ite asia on sama. Eiks sun vanhemmilla oo mitään ongelmaa siitä, että me deittaillaan?”
   ”En mä sitä ongelmaks sanois”, Chris sanoo, ”mutta onhan siitä puhuttu.”
   ”No sit tää ei ole pelkästään mustien juttu, vai mitä?”
   ”Perille meni.”
[s. 206]
Thomas kuvaa taitavasti Khalilin kuolemasta traumatisoituneen Starrin mielenmaailmoja ja paineita, joita tämä kokee niin koulukavereidensa, Chrisin kuin perheensä suunnasta. Viha jonka kylvät antaa lukijan tutustua asuinalueelleen ahdistetun mustan väestön elämään, joka ei virkistävästi valahda kurjuudessa ja rappioromantiikassa vellomiseksi. Jengitappeluista ja huumekuvioista huolimatta romaanin maailma tuntuu realistiselta miljööltä, jota esimerkiksi Starrin lapsuusmuistot kuvittavat hienosti.
Steve Jobsin zombiversio tuijottaa julisteesta seinältä kaiken maailma supersankareiden ja Star Wars -hahmojen vierestä. Alapetillä on Luihuinen-viltti, jonka mä taatusti vielä nyysin joku päivä. Seven ja mä ollaan niinku käänteisiä HP-faneja – me ihastuttiin ensin leffoihin ja sitten vasta kirjoihin. Mä sain Khalilin ja Natashankin koukkuun niihin. Mutsi löysi ekan leffan dollarilla halpakaupasta siihen aikaan, kun me asuttiin Cedar Groven vuokrataloissa. Seven ja mä haluttiin olla Luihuisia, koska melkein kaikki Luihuiset oli rikkaita. Kun on pieni ja asuu kaupungin vuokrakaksiossa, rikas on parasta mitä kukaan voi olla. [s. 185]
Viha jonka kylvät kuitenkin vähän hyytyy loppuaan kohden. Väkivaltaiseksi kaaokseksi muuttuva mielenilmaus ja sitä seuraava siirappisen onnellinen loppu tuntuvat väkinäisiltä ja epäuskottavilta osioilta muuten niin raikkaassa ja ennakkoluulottomasti etenevässä romaanissa. Vaikka Thomasin romaaninsa loppumetreillä viljelemä optimismi onkin vähän kornia luettavaa, toiveikkuus paremman maailma puolesta on kaiken Starrin todistaman poliisiväkivallan ja vainon jälkeen tuntuu jopa lohdulliselta.

Viha jonka kylvät on taatusti ajatuksia herättävä ja mieleenpainuva lukukokemus, joka yllättää ja viehättää autenttisuudellaan ja monitasoisuudellaan kerta toisensa jälkeen. Kaijamari Sivillin suomennoskin tuntuu ajoittaisesta kankeudestaan huolimatta uskottavalta, ja kotimaiset ”nuorisokielen” fraasit löytävät hyvin paikkansa niin dialogissa kuin tapahtumien kuvailussa.


Petter löysi tiensä Harry Potterin maagiseen maailman uudelleen
mainion Ihmeotukset ja niiden olinpaikat -leffan myötä.

Alkuteos: The Hate U Give
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2017
Suomennos: Kaijamari Sivill
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 393
Kansikuva: Päivi Puustinen
Lajityyppi: nuortenromaani, jännitys
Mistä saatu: arvostelukappale